Joo ei kyllä enää heti ehkä uudelleen :D Aamulla lähdin kolmen koiran, kameran, repun ja lautakasan kera bussiin. Jatkossa en kyllä ehkä estehyppyä jaksa bussiin viedä. Suurin osa laudoista mahtu treenireppuun mut osaa piti kantaa kädessä. Mut hengissä selvittiin ja se on pääasia.
Treenikaverina tosiaan Oonan projektikoira Niilo. Treenattiin jonkun koulun pihalla kun yks kenttä olikin sit ihan lumessa ettei siellä pystynyt olemaan.

Cecilin kanssa jatkettiin hyppytreeniä. Meni aika jeessisti ja nyt uskalsin vaatia siltä ympärikääntymistä ja pysähtymistä. Hiljaa hyvä tulee. Sit otettiin seuraamispätkiä mitkä meni kivasti ja hinkattiin täykkäriä vasemmalle. Menee jo paremmin. Sit otettiin paikkista sen aikaa kun Oona otti Niilolla luoksaria. Ja voihan piru vie Cecil nousi molemmilla kerroilla. Tehtiin sit vielä niin, että Oona huutaa "tänne"-käskyä metrin päässä minusta pariin kertaan. Pari kertaa Cessu nytkähti eteenpäin, mutta sitten juurtui maahan. Jännä ettei tässä ollut ongelmia torstaina. Vahvistellaan vaan tätä ettei tulevissa kokeissa käy vahinkoja.


Sit oli kyllä niiiiin voittaja-fiilis ton noudon kans. Meillähän on ollut hirveesti ongelmia ton kanssa et Cecil pudottaa sen pari metrii liian aikasin tai sit vaihtoehtoisesti heittää sen suoraan mun eteen. Nyt se ihan ekalla lähti täpöä kapulalle, otti sen nätisti ja vielä oikein suuhun ja toi sen täysin käteen asti sekä piteli sitä niin kauan kunnes annoin luvan.



Sagurin kanssa en oo treenannut pitkään aikaan. Se oli nin innoissaan ja liekeissä että tuli suorastaan huono omatunto siitä, että oon laiminlyönyt sen kanssa treenaamisen kokonaan. Oonhan mä toki kotona ottanut jotain pientä, mutta en sen kummempaa. Tuli kyllä niin kiva mieli kun tolla koiralla on innostusta taas tähän. Yhdessä vaiheessa se oli niin pakko pullaa meille molemmille, ettei oikeasti huvittanut ollenkaan.
Sagurin kanssa otettiin kaikki yksilöliikkeet paitsi hyppyä. Ei kyllä tosin mitenkään koemaista treenaamista, mut anyways. Jäävistä on sit kans videota. Huomaa kyllä että ollaan pidetty treenitaukoa kun ei mene hissinä alas ja hiipii seisomisessa. Noh, pikkuvikoja nopeastihan noista eroon päästään.




Sit Oona otti vielä rakennekuvaa Sagurista. Aika hyvin toi turkki on lähtenyt kasvamaan!

Wiltsukkaisen kanssa lähinnä vaan leikittiin ja tehtiin seuraamispätkiä.


Ja Wiltsusta kans posekuvaa! Ikää taitaa olla se 2v 4kk


Ja kun oli kerrankin tilaisuus, niin kolmikosta on piiiiiiitkästä aikaa yhteiskuvaa. Sagur näyttää jotenkin niin jättiläiseltä :---D
Kaikki loput kuvat täällä

Ollaan menossa Cecilin kanssa paimennuspäiville 5.5 Somerolle. Muuten oltais samaan aikaan ilmoittauduttu paikkutaippareihin, mut koska varoaika ei ole kuvauksista mennyt umpeen (kuvausten ja tapparin välillä olisi ollut kuusi päivää ja vaaditaan se seitsemän) niin ei taippareihin päästä. Ceciliä kuitenkin sytytellään lampaille ja muuta. Mikäli kaikki menee toivottavasti niin Cecil menee taippareihin sitten 26.6. Voi myös olla että samaisena päivänä Sagurkin menee.

Oon nyt vähän ollut taas hiljaisena. Cecil meni tosiaan sinne sijoittajalle 11pv kun meno alkoi olemaan täällä huushollissa aivan hirvittävä. Viime viikonloppuna Cecil tuli sitten takaisin kun ei enää siirtänyt häntää eikä sijoittajan omat urokset tyttöön enää reagoinut. Oli kyllä aivan järjetön ikävä meillä kaikilla.

Nyt on kuitenkin juoksut ohi ja kaikki on palautunut normaaliksi. Alotetaan kunnon tehotreenit mun koeviikon jälkeen, eli ensi kuun puolella. Ollaan myös varmaan tossa sunnuntaina 7.4 menossa treenaamaan tokoa Gardenian mätsäriin jos jaksetaan (ilahduttava koeviikko jatkuu taas heti maanantaina). Ens kuussa olis täällä lähellä myös yhdet möllit (mätsärien yhteydessä tosin) ja voitais sinne yrittää pyrkiä ehkä. Pitää vähän vielä miettiä sitä, että onko sitten liian paljon häiriötä ensikertalaiselle mölleillä suuren mätsärin yhteydessä.

Riitan Fiiliksellä on tosiaan lauantaina ensimmäiset AVO-kokeet mihin oon menossa tsemppaamaan. Pidettiin vielä sitten kenraalitreenit ennen kokeita, toimittiin Cecilin kanssa häiriönä ja saatiin häiriötä itsekin.

Aluks otettii hyppyä. Jaksettiin sinne hornaan asti kantaa noita laudan paloja. Cecilin kanssa ei hyppyä olla otettukaan aikoihin ja kyllähän se aluksi tuotti vaikeuksia. Viekas tyttönen varasti useampaan otteeseen ja sitten pienellä käsiavulla vihdoin meni yli. Pari kertaa tehtiin helpotettuna ja sit menikin yli ihan nätisti itse. Me ei olla aikaisemmin otettu noin korkealla, joten siinäkin mielessä lisää haastetta.


Hyppyjen jälkeen Riitta otti luoksaria Fiiliksen kanssa ja me otettiin Cessun kans paikkista siinä vieressä paikkista niin, että Cecil makaa ja oon itse hihnanmitan päässä. Ei olla aikaisemmin tämmösiä treenejä oikein päästy tekemään, niin ei luottamus ollut ihan katossa :D Cecil pysyi mielettömän hyvin eikä pahemmin muualle vilkuillut. Aina välillä kävin palkkaamassa eikä siinä sen kummempia.

Sit olikin noutojen vuoro. Cecilillä on rasittava tapa pudottaa se kesken matkan :| Hienolla vauhdilla juoksee kapulan luokse, ottaa sen suuhun ja juoksee täysiä takaisin, mut sit siinä jonkun metrin päässä sit pudottaa sen. Joudun antamaan lisäkäskyn "käteen" x2312342, mut kyl tää tästä. Ainakaan se ei vihaa kapulaa ja se on piristävää. Poikien mielestä kapula on hirveen ällö.


Ei näin. Jotenkin niin de ja vu mä muistan kun Wiltsu oli ton ikänen meininki oli about sama. Paitsi et Wiltsu lisäs tohon vielä vapaaehtoisen maanisen ilmeen.

Otettii sit kans seuraamispätkiä. Meidän pitäis vasemmalle täykkärii saada runsaasti tiukemmaks. Nyt mä koko ajan potkin polvella vahingossa tota tyttörukkaa kylkeen kun se kaartaa hirveen uukkarin. Imuttamalla siis jatkossa ja kyl se sit siitä.




Fiilikselle piti vielä saada sellasta kunnon häiriöpaikkista. Riitta meni piiloon ja mä sen aikaa otin Fiiliksen vierestä Cecilin kanssa luoksaria. Kyllä Fiilis oli vankkumaton! Meidän luoksarit menee muuten tosi kivasti, hirveen kovalla vauhdilla sivulle, mut aijettä se jää vinoon niin joudun koko ajan korjata sitä. Pitäis harjoitella nyt lyhyemmillä väleillä ja painottaa sitä siistiä sivulletuloa ja sit ketjuttaa se yhteen tohon itse luoksariin.

Mentiin heittämään vielä lenkkiä. Tytöt juoksenteli itekseen, Fiiliksen tennispallon ja erinäisten keppien perässä.

Kuin kaksi marjaa. Korvatkin harottaa tismalleen samalla tavalla!

Ja koska Cecil täytti 11kk siitä jaksoi jotain kasvukuvaakin ottaa. Tuuli kyllä ihan pirusti ja korvat ovat siksi normaalia kevyemmät. Ei sillä että ne korvat muutenkaan kauheen hyvässä taitossa olis.

On se kyllä aikuistunut hirveästi :)

Oli puhetta yhdellä foorumilla "Mitä olisi elämäsi ilman koiraasi?" ja "Koiran omistaminen käytännössä", molemmat erittäin kiinnostavia aiheita ja ajattelin tästä tehdä postauksen. Yritän sisällyttää ton koiran omistamisen käytännössä tonne jonnekin rivien väliin, pääasiassa kirjoitan ensimmäisestä kysymyksestä.


Elämä ilman koiriani? Koko ajatus jotenkin hieman hirvittää. Koti olisi ainakin kammottavan tyhjä. Kukaan ei olisi bilettämässä mun kotiinpaluuta. Kuvitelkaa tilanne, missä takana on tosi surkea ja kammottava päivä. Haluaisitte vain hautautua jonnekin löhöämään ja nukkumaan. Saatatte olla peräti pettyneitä, tai jopa vihaisia. Sitten kuvitelkaa se tunne, kun laitatte avaimen oven lukkoon ja astutte sisälle. Siellä on yksi tai useampi nappisilmä tuijottamassa silmät kirkkaina, ne on odottanu sua. Jotenkin tuntuu kaikki surkeus unohtuvan tai vähintäänkin helpottuvan. Mä tiedän, ettei koirille sais tehdä isoa juttua kun tulee himaan, mutta mä kyllä moikkaan jokaista ja pyydän sitten rauhoittumaan, otan kamat pois päältä ja sit annan vapautuskäskyn. Se on merkki siitä, että täältä sitä rakkautta saa tulkaa ihmeessä. Mun ympärillä pomppii ja ölisee kolme koiraa, ne ei vois olla onnellisempia, enkä mäkään. Ihana olla himassa.
Jos meillä ei olisi koiria ja löytyisi pelkästään Spidi, niin oon aika varma siitä, että Spidin kaverina olisi kissa tai useampi. Koirat, etenkin Cecil, pitää Spidille paljon seuraa.

Fakta on se, että jos mulla ei olisi koiria, olisin jatkanut jalkapalloa. Se oli iso osa elämääni kahdeksan vuoden ajan ja mitä todennäköisemmin, olisin sitä jatkanut. Olen nykyisin sitten vain penkkiurheilija. Kyllä mä sitä jalkapalloa kaipaan aika useinkin, etenkin Mestarien liigan ja MM/EM kisojen aikana. Mun piti valita tossa pari vuotta sitten, että kumman mä haluan, molempia en voi saada. Mä valitsin koirat. Pointtina lähinnä tässä oli se, että jos mulla ei olisi koiria musta ei tulis jotain maatuvaa sohvaperunaa, vaan liikkuisin vielä enemmän (tehotreenejä kolmesti viikossa ja lihaskuntoa jajaja...). Vaikka sitä jalkapalloa kaipaa, niin koiraharrastus on kuitenkin niin tärkeää mulle, etten mä ole katunut. Todettakoon, että mä en ole kuitenkaan päässyt koiraharrastuksiin mukaan semmoisissa mittasuhteissa mitä toivoisin, lähinnä autottomuuden takia (pk-lajien treenaaminen ilman autoa on käytännössä mahdotonta).
Musta olisi kiva ajatella, että jos mulla ei olisi koiria, se aika menisi opiskeluun. Musta kuitenkin tuntuu, että viilaan itseäni linssiin tolla ajatustyylillä :D. Enköhän mä koulun hoitaisi samalla tavalla.


Kissalle on niin helppo löytää hoitaja, toisin kuin koiralle. Saati kahdelle. Ja hemmetti, kuka hullu kolmea koiraa hoitais? Ei todennäköisesti paljon kukaan. Eli varmaan matkustelisimme äidin kanssa reilusti enemmän ja hengaisin varmaan enemmän kodin ulkopuolella. Oon jotenkin oppinut olemaan kotona, sillä viihdyn mun eläinten kanssa niin hyvin, että mielummin mä nappaan pari karvapalloa kainaloon ja hautaudun sohvalle Midsomerin murhien pariin, kuin lähtisin ulos kavereiden kanssa. Aamulla pitää herätä aikaisin, jotta ehdin viemään koirat. Harvemmin voin koulusta suoraan mennä minnekään vaikka miten tekis mieli, koirat on pakko viedä. Ja vaikka miten haluis koomata illalla niin silloinkin pitää viedä. Rutiini on siis muodostunut!

Rehellisesti 99% kavereistani ja mua ympäröivistä ihmisistä harrastaa koiria, oon oppinut heiltä paljon, oon kokenut paljon hyvää ja huonoa porukoiden kanssa. Oon nauranut itseni tärviölle ja surrut. Olen oppinut hyvin varhain tulemaan juttuun hyvin erilaisten ihmisten kanssa, ennen kaikkea eri ikäisten. Jos mun elämästä vietäis kaikki koiria harrastavat ystäväni, mulle ei jäisi kuin 3 ihmistä mun lähipiiriin. Koirien kautta tutustuu todella nopeasti uusiin ihmisiin, koska löytyy väkisinkin samanlainen intressi: koirat. Siitä se juttu lähtee sitten vyörymään ja syntyy pysyviä ystävyyssuhteita.

Olen oppinut hyvin varhain rahan arvon ja sen käytön fiksusti kiitos koirien. Äiti kyllä on mun koiraharrastusta rahoittanut, mutta olen oppinut ansaitsemaan joka sentin ja harkitsemaan sen käyttöä. Turhan moni "nykynuori" ostaa mitä nyt sattuu käteen osumaan vaan siksi että pystyy eikä säästämisestä tietoakaan. Nyt kun käyn töissä, maksan omat laskuni, suurimman osan ruoastani, koiriin menevät kulut, koulukirjat etc. mä tiedän tasan tarkkaan miten paljon voin heittää ja mihin. Mä tiedän laittaa rahaa sivuun, jos mä haluan mennä jonnekin koirien kanssa, niin en tee jotain hölmöjä impulssiostoksia tai mene täysin mun mielitekojeni mukana. Huom täysin, en minä täydellinen ole ja säästäminen on mullekin vaikeaa. Mutta jos mielii lähtee onnekin koirien kanssa, niin sit täytyy miettiä että mitä jättää pois. Harkintakyky on rahan saralla siis kasvanut roimasti.

Tuskin olisin missään vaiheessa innostunut valokuvaamisesta ilman koiria. Mä innostuin kuvaamisesta kaverin kautta, se otti niin upeita kuvia ja mä ajattelin, että mäkin haluan saada oikeasti hienoja kuvia. Harvemmin mä tosin olen kuviini tyytyväinen, mutta tohon pienimuotoiseen harrastukseen satsaan aina välillä rahaa jos mahdollista.

Elämäni ilman koiria olisi hyvin erilaista, ainakin mä veikkaisin. Olisin kuitenkin todennäköisesti aika onneton, olen jostain 4 vuotiaasta asti toivonut koiraa. Jos se ei olisi tähän mennessä toteutunut, se varmaan toteutuisi viimeistään sitten kun muutan omaan kämppään.

Koirista on ollut mulle paljon iloa, lohduttamassa mua ja jakamassa ilot. Koirien kanssa harrastaminen on tehnyt mut myös kovin onnelliseksi, onnistumisen riemu on mahtava tunne! Olen myös joutunut, kuten kaikki muutkin, kokemaan epäonnistumisia. Se on kasvattavaa ja siihen tulee tutustua :D Täytyy vaan jaksaa yrittää uudelleen ja uudelleen ja uudelleen, kyllä se siitä sitten palkitaan. Tosissaan luovuttaminen on kieltämättä välillä käynyt mielessä. Tuntuu etten mitenkään saavuta sitä mitä haluaisin, en vaikka miten yrittäisin. Aikansa vellomisen jälkeen sitä tajuaa, että pakkohan tässä on vain yrittää uudelleen.

Koiran omistaminen vaatii sitoutumista. Koira kuin koira kuitenkin tarvitsee paljon aikaa ja huolenpitoa, jos ei jaksa sitoutua siihen niin sitten kannattaa jättää välistä. Toki jokainen aina välillä, ihan varmasti, kaipaa sitä koiratonta aikaa. Se on niin paljon helpompaa. Miten vapaata elämä olisikaan!

Joo-o mun pikkuisesta prinsessasta tuli sitten nainen.


Tyttö on poikien, etenkin Wiltsun mielestä, tuoksunut aika hyvälle jo jonkin aikaa. Nyt sit Sagurkin on alkanut kiinnostumaan todenteolla.

Cecilillä on vasta esikiima menossa, eli ei anna vielä astua, onneksi. Cessu pidetään eri huoneessa tai vaihtoehtoisesti William laitetaan eri huoneeseen. Sagur lopettaa aika nopeasti ahdistelun kun Cecil vetää sitä nenukkiin. Sagur on kuitenkin suht. kokenut astuja, eikä turhaa yritä hyppiä tai ahdistella.
Sen sijaan Wiltsullahan ei ole (eikä tule olemaan) minkäänlaista kokemusta, joten se käy vähän kierroksilla. Suurin syy siihen, miksei noita kaikki voi viedä lenkille samaan aikaan on se, että William yrittää jatkuvasti hypätä Ceciliä. Cecil kyllä yhtä äksysti ärhentelee Wipullekin jos se jotain yrittää. Mitään käytöksestä poikkeavaa en ole vielä huomannut, ollaan käyty normaalisti treenaamassa. Harmittaa, ettei me sinne möllitokoon kyllä nyt sen kanssa päästäkään :|

Eipä tässä muuten mitään, ikävää vaan, että sitten kun esikiima on ohi ja kiima alkaa niin pakkohan se on sitten heittää sijoittajalle tai jonnekin muualle. Ei ole reilua noita poikiakaan kohtaan jättää kiimaista narttua taloon.
Kyllä tulee tuntumaan tyhjältä sitten kun Cecil menee sijoittajalle, eli Williamin kasvattajalle. Tiedän, että sillä tulee olemaan ihanaa maalla, mut niff.