Maanantaina oli taas agia. Otettiin alkuun pientä radanpätkää, mihin kuului aita, pussi, putki, pöytä ja lopulta aidan suoritus takaakierrolla. Cecil teki tosi hienosti! En kuitenkaan vielä uskaltanut ottaa pussia täysin umpinaisena, joten sitä pidettiin hieman raollaan. Hienosti se sieltä juoksi, joten ens kerralla taidetaan ottaa pussi ihan umpinaisena.
Pitäis noita treenata sitten lisää ja myös sitten valmiiksi jo kontakteja, mitä ei olla koskaan kokeiltu. Harmittaa kyllä, etten mä voi lähteä treenaamaan agia ominnokkineni, sillä koulua on vielä 2vk jäljellä ja tää työn määrä on aivan kolossaalinen. On ollut niin pirunmoinen kiire, etten ole tännekään kerennyt kirjoittaa ennen tätä päivää. Mut onneks päästään sit kesälomalla treenaamaan usein ja suorittamaan agista tulleita kotitehtäviä! Nyt mua vaan pelottaa, että jäädään jotenkin jälkeen ja toimitaan jonkunlaisena taakkana, mutta ehkä se siitä.

Harjoittelimme myös u-putkea ja aitaa. Sinne piti lähettää molemmilta puolilta ja mä jotenkin sekosin aina askeleissani kun lähetin oikealta puolelta kun mun pitäis kääntyä ja vaihtaa kättä. Kuivaharjoittelin sitten noiden epäonnistumisien jälkeen ja taidan sen nyt hanskata. Ensi treeneissä voisikin sitten ottaa tota heti alkuun ja testata että miten se menee.
Ja loppuun vielä hyppytekniikkaa, eli olikohan siinä viisi tai neljä aitaa peräkkäin ja pumpit siivekkeiden välissä. Koiran tarkoituksena oli vetää ne kaikki välit yhdellä loikalla. Meidän koutsi piteli Ceciliä kun menin aitajonon päähän, asetuin kyykkyyn selkä koiraa päin ja sanoin hiljaa "tule". Cecil tuli kyllä, muttei mitenkään esimerkillisesti. Kuulemma vaikutti hyvin hämmentyneeltä. Näitäkin pitää ottaa lisää joskus tulevaisuudessa.

Huomenna on jälleen treenit ja muistaakseni tulee kontaktit, putken kuolleet kulmat ja keppitreeniä!

Ja tähän hirveä huoli asiaan:
Lähdettiin treeneistä aika vauhdilla, sillä treenit veny jälleen myöhäisemmäksi kuin oli tarkoitus. Mun piti juosta Ojangosta bussipysäkille erittäin pienessä ajassa, sillä seuraava bussi olisi tullut vasta joskus kymmenen jälkeen. Olisin kai ollut himassa vasta vähän vaille yksitoista, joten se ei houkutellut. Hölkäten rennosti saa muutenkin kivat loppulämpät Cecilille, eli tietenkin sellaista kivaa tasaista ravia, ettei siitä koirallekaan pahaa olisi! Sen lisäksi satoi jo aika kivasti, enkä tiennyt että miten mä löydän bussipysäkille siinä pimeydessä.

Cecil oli ihan normaali, mut sit yhtäkkiä likka alkoi "kaatuilemaan". Mulla hyppäs sydän kurkkuun. Se jotenkin kierähti istumaan joka toisella askeleella, ihan niin kuin olisi lipat vetänyt tai vastaavaa, mutta kierähti aina istuma-asentoon ja piti takajalkaansa koholla. Mä katsoin tuhat kertaa kaikki tassut ja vielä perusteellisemmin sen koholla olevan. Mä levittelin varpaita ja yritin tunnustella sitä jalkaa, että mistä tää kaatuilu johtuu. Vedin sitä jalkaa suoraksi ja takaisin koukkuun, mut ei mitään hyödyllistä tapahtunut. Se vaan katsoi mua todella surullinen ilme naamallaan.

En mä tiennyt mitä mä olisin voinu tehdä. Olin keskellä ei mitään, lähimmälle bussipysäkille on saatananmoinen matka, eikä mulla oikeestaan ole ketään kelle soittaa. Ja jos mä sit soittaisinkin jollekin, niin miten mä voin selittää missä mä olen "haloo, tääl on Rebecca mä oon jonkun tien varrella, täs menee moottoritie Kehä III ja toisella puolella kaks muuta kaistaa mut en tiedä minne ne menee ja tääl on siltoja" - sama kuvaus käy miljoonaan muuhunkin kohtaan Vantaalla.

Cecil ei pystynyt kävelemään, se kyllä yritti (vaikka käskin sitä koko ajan maahan kun olin varma et se on joku kyynpurema, jolloin kaikenlainen liikkuminen on haitallista), mutta ei siitä mitään tullut. Mä sit päätin kantaa sen.

Jaksoin kantaa sitä jonkin matkaa, mutta sitten voimat loppuivat kesken. Mä yritin niiiiiiin kovasti pakottaa itteeni, mutta kädet eivät enää totelleet. Yritin vielä sit kuitenkin, mutta meinasin useampaan otteeseen pudottaa ton likan asfaltille, kun kädet eivät vaan enää toimineet, ei sitten niin millään, poltteli lihaksia mielettömästi ja selkään sattu. Likka kuitenkin painaa se reilu 20kg, et en mä mun heikoilla voimilla tota kykene raahaamaan monta kilsaa. Kello oli 21.35 kun lopulta luovutin ja itkuisena soitin Jannille ja annoin about noi paskat ohjeet mistä edellä vitsailin, et oon täällä jossain voitko tulla hakemaan ja kyyditä mut Viikin eläinlääkärille. Janni lupautui hommaan, mistä olen niin tavattoman kiitollinen. Kiitoksia ihan oikeasti tuhannesti.

En pysty edes kuvailemaan sitä epätietoisuuden ja epätoivon tunnetta, sä et vaan voi tehdä mitään koirasi eteen, se vaan on siinä ja sitä sattuu, mut et osaa auttaa sitä. Kaikenlisäksi ei edes tiedä että mikä sillä on, et miten sitä oloa helpottais. En ole ikinä tuntenut oloani niin avuttomaksi ja toivottavasti mun ei koskaan enää tarvitse.

En uskaltanut liikkua mihinkään, sillä epäilin kyyn puremaa, kuten tossa edellä mainitsin. Alueella on nähty kyitä ja pari kyytapausta on kai käynytkin jo muistaakseni. Tosin en voinut käsittää, että miksi mikään kyy olisi liikkeellä tommosella säällä, mutta muuta en keksinyt. Verta ei tullut mistään, joten se ei mikään sirpale voinut olla, en nähnyt mitään kiviä tai tämmösiä mitkä olis voinu painaa, jalka ei ollu turvoksissa eikä se aristellut säärtäänsä. Koitin taas ottaa pari askelta, mut sama meno jatku.

Meidät löydettiin tunnin etsimisen jälkeen, mut koska olin jonkun Kehä III laidalla, ei autoa voinut siihen parkkeerata. Janni jätti autonsa kauemmaksi ja auttoi mua kantamaan Cecilin sit yhtä mäkeä ylös, mentiin autoon ja ajeltiin kohti Viikin eläinlääkäriä.

Eläinlääkärillä saimme odotella jonkin aikaa. Kello taisi tässä vaiheessa olla kohta 00, en edes muista kunnolla. Siellä oli kaikki porukat hoitamassa yhtä kiireellisempää tapausta, mikä oli kyllä täysin ymmärrettävää, sillä lattioilla ja matoilla oli sen kiireellisen tapauksen verta aivan saamaristi. Mua lohdutettiin sillä, että kyy se ei ainakaan voi olla, sillä jalka ei ole vieläkään turvonnut. Kylhän se joo hetkeks lohdutti, mut sinällään taas ahdisti se, että jos se ei ole kyy niin mikä hitto sillä on siinä jalassa. Kaikenlaiset kauhuskenaariot kummitteli jo mun mielessä, et onko sillä jokin hiusmurtuma, mut toisaalta et mistä se olis damagea ottanut... Itkusta ei meinannut tulla loppua, Cecil kuitenkin jaksoi nuolla ne kyyneleet pois mun poskilta aina kun niitä siihen valui. Tää kyllä itketti mua entistä enemmän :Dd.

Joskus kello yhden aikoihin yöllä Ceciliä tultiin katsomaan. Sitä jalkaa putsailtiin ja paineltiin, sieltä sit löytyi se vika.
Jonkun varpaan välissä, lähellä sitä isointa hikirauhasta (? termit taas hallussa mut ehkä ymmärrätte mihin mä viittaan) oli porautunut sisälle jokin ohut, mutta silti jämäkkä, objekti. Sellainen tikun tapainen, mutta ei oikeastaan minkään värinen. Se muistutti ihan mielettömästi jotain palasta kissan viiksestä tai jotain. Te, joilla on kissoja ja ootte löytäneet pudonneita viiksikarvoja, saatte ehkä jonkinlaisen käsityksen siitä mitä mä tarkoitan. Sellanen jämäkkä, teräväkärkinen, haalea juttu oli siis kyseessä.
Se sit nappailtiin irti ja se oli siinä. Cecil kyllä meinas vetää lääkäriä turpaan, mutta mitään kummempaa ei sattunut. Cecil käveli täysin normaalisti ja oli samanlainen "8DDDD" kuin aina ennenkin. Sanottiin, että ei siinä mitään myrkkyä ainakaan ole, ja että mitään pisto/puremakohtia ei raajasta löydy ja tunnustelemalla ei ainakaan mitään damagea ole jalkaansa ottanut eikä mitään revähdystäkään tunnu olevan, että se tais olla vaan sit se ihme juttu siinä välikössä. Mut et jos jotain sattuu niin tulkaa heti sit taas, mut et on tosi varmoja, että toi kaikki oli vain ja ainoastaan siitä ihme kepukasta.

Mä itkin aivan helvetisti, paljon enemmän kun koko päivän aikana yhteensä, kun päästiin kotiin. Mä olin niin järjettömän helpottunut. Cecil tuntui vaan olevan todella väsynyt, olihan sillä treenit takana ja sitten vielä hengailu motarin varrella ja el. lääkärillä. Pojat taas katto hirveen huolestuneena mua et mikä hitto sille nyt tuli.

Et päästiin sitten näin helpolla, kun ei oo yhtään tässä oireillut ja ollut tismalleen samanlainen kuin aina ennenkin. Mun on kuitenkin pakko keksiä jokin muu kävelyreitti Ojangosta himaan, sillä mä en kestä sitä metässä rämpimistä enää tän jälkeen, etenkin kun niitä kyitä siellä on, vaikkei tällä kertaa kyystä ollutkaan kyse.
Luojan kiitos ajotunnit on alkanu ja keskiviikkona on viimeinen teoriatunti, et jospa sais sen auton pian niin ei tarvis enää tämmösistä asioista huolehtia!