Pitkästä aikaa! Paljon on reilu kahden vuoden aikana tapahtunut ja tapahtumassa, mutta siitä lisää myöhemmin! Yhtenä isoimpana uutisena on, että meille tulee shiba pentu Venäjältä helmikuussa 2021!

Tämä postaus on yhteistyössä Kuono.fi kanssa! Tämä ensmmäinen postaus koskee peruskurssia, minkä olen heiltä saanut. Myöhemmin kun olen osaltani kurssin päättänyt, teen postauksen myös hajutyökurssista! Todennäköisesti aloitan sen ainakin Cecilin kanssa, kun hän on nykyisin muista harrastuksista eläkkeellä.

Koiran koulutuksen perusteet

Kuono.fi:n koiran koulutus kurssi on oiva kurssi sellaisille, jotka ovat kotiuttaneet ensimmäisen koiransa tai kokeneillekin, jotka kaipaavat apua erilaisissa arjen haasteissa.
Kouluttaja Noora Tihtonen kertoo rauhallisesti ja selkeästi ohjeita videon muodossa. Videot ovat laadukkaita ja niitä on helppo katsoa niin tietokoneella kuin mobiililaitteella. Osassa moduleissa oli myös kirjallisia ohjeita, mitkä pystyy näppärästi lataamaan. Tällöin ne voi tarvittaessa vaikka tulostaa itselleen.
Suuri plussa tulee sivustosta, mikä muovautuu matkapuhelimenkin näyttöön loistavasti. Kävinkin koko kurssin pitkälti puhelimella! Ainoa negatiivinen asia, on osan videoiden alkutunnuari, mikä soi reilusti kovempaa kuin muu ääni videolla. Joten jos käytät kuulokkeita, suosittelen laittamaan ääniä pienemmälle ennen kuin aloitat uuden videon.

Omaa edistymistään on helppo seurata kurssin aikana. Kun yksi kohta on hoidettu, voi sen merkata tehdyksi ja siirtyä seuraavaan. Ja mikäli käy niin, että haluaa palata johonkin jo hoidettuun kohtaan, voi sen kätevästi vaan avata uudelleen.

Ostetut kurssit myös näkyvät oston jälkeen niin kauan, kun kurssit ovat myynnissä. Olen itse sellainen ihminen, joka oppii parhaiten kirjoittamalla, niin olen tehnyt pääpointeista tiivistelmän itselleni paperille.

Mitä kurssilla oppii

Kurssilla oppii koiran käyttäytymisestä ja ajatusmaailmasta paljon. Tihtonen kumoaa laumajohtajuus -teorian ja tuo esille enemmän modernimpaa otetta kouluttamiseen. Tähän sisältyy myös kouluttaminen naksuttimen avulla ja koiran ohjaus niin, että se itse oivaltaa - apuja koiralle annetaan jos hommat junnaa, mutta muuten odotetaan että koira itse tajuaa. Nämä ovat itselleni tärkeitä tekijöitä, sillä omat arvoni koiran koulutuksessa ovat samat. Tokikaan en käytä naksutinta aivan joka asiaan, mutta koen sen äärimmäisen hyödylliseksi apuvälineeksi moneen.

Erityisen paljon pidin siitä, että videolla käytetyt esimerkkikoirat olivat nuoria ja yksi oli harvinaislaatuisempi rodultaan - basenji. Olisi ollut hieman epärehellistä, jos koirat olisivat olleet jo varttuneempia ja tottuneempia, jolloin tehtävät näyttäisivät naurettavan helpoilta. Nyt päästiin näkemään kun koiralle esitetään tehtävä ensimmäistä kertaa tai ensimmäisiä kertoja ja katsomaan koiran reaktiot. Myös ns. epäonnistumiset näytettiin, sillä näin sitä oppii omankin koiran kanssa ohjaamaan koiraa onnistumiseen.

Yhtiä tärkeimpinä osioina on mielestäni koiran perustarpeiden esittely. Tunnen tämän tiedon erityisen tarpeelliseksi uusille koiran omistajille, joita saattaa koirien erikoiset maneerit ärsyttää. Niitä on aluksi vaikea ymmärtää ja jos sitä ei osaa ohjata oikeaan tekemiseen, syntyy helpommin ongelmia.

Käyn todennäköisesti kurssin vielä uudelleen silmäillen läpi, kun pentu ensi vuonna meille kotiutuu. Tulee olemaan muutenkin shokki, kun on tottunut paimenien palvelualttiuteen ja riista- tai saalisvietittömyyteen - ainakin omien koirien kohdalla.
Olen sitä mieltä, että aina on tilaa oppia eikä koskaan omat taidot ole valmiita tai koira ole valmis. Mutta koiraharrastajalle, jolla on jo useampi koulutettu koira takana, ei ehkä kurssi ole sopivin. Moni läpikäydyistä asioista oli ainakin minulle itselleni todella selviä, sillä olen niin toiminut jo muutenkin. Minulle tuli kuitenkin jo aika nopeasti monta tuttua ja kaveria mieleen, joille kurssia voisin suositella :) Uskon että siitä on monelle hyötyä!

Muistakaa laitella lisää toivepostauksia!

Agility. Tuo laji mitä olen harrastanut hieman yli vuoden, mutta mihin olen hurahtanut aivan täysillä lyhyessä ajassa. Agility on ainoa laji, jossa minulla on ihan realistisesti korkeat tavoitteet. Agility on Se oikea laji minulle tällä hetkellä.

Agility on minusta yksinkertaisesti vain hauskaa. Olen aina rakastanut juoksemista ja vauhtia. Harrastin 8 vuoden ajan jalkapalloa, joten spurttaaminen, rytmin vaihtelut ja juokseminen määränpään vuoksi vaan saa mut innostumaan paljon. Jalkapallossa määränpäänä oli juosta pallolle, agilityssä maaliin.

Miten aloitin?

Aloitin agilityn periaatteessa Sagurilla, mutta sitä ei voi agilityksi edes kutsua. Kävimme jonkun alkeiskurssin kenneljunioreilla, missä opettelimme esteitä ja joitain pätkiä. Kävinpä myös nolaamassa itseni agilitymölleissä Hau Openissa. Agility silloin tuntui ihan kivalta. Samalla tavalla kivalta kuin rally-toko, toko ja haku. Semmosta "oi kun kivaa harrastaa koiran kanssa, jonain päivänä kisoihin".

Nyt näette jotain aivan kamalaa. Tätä ei siis voi agilityksi kutsua ja tämä on niiiiin noloa, että hädintuskin kestän itsekään katsoa tätä.

Jeps. Sellaista meidän meininki oli 3v sitten. Estevälit, ohjaus ja liikkuminen 10- vai mitä sanotte ;).

Mutta koska olin kuitenkin järkevä ihminen jopa 3v sitten ja tajusin sen, että Sagur on alottaessaan oikeasti 7v, joten eihän nyt herranjumala sen ikäisen koiran kanssa enää mitään agilityä aloitella. Aksa siis jäi tommoiseksi humpuukilajiksi meille. En halunnut rasittaa Saguria, sillä tiesin että kisavalmiiksi saamiseen menee oma aikansa (plus herranjumala kattokaa tota mun ohjausta, ton korjaamiseen menee vähintääkin puoli iäisyyttä), joten siirtyminen edes MAXI-rimoihin oli turhaa.

Sagurista aksa oli kyllä kivaa ja siksi satunnaisesti kävinkin Ojangossa treenaamassa. Vielä viime kesänä otin Sagurin mukaan, kun käytiin Maijan ja Oonan kanssa kentillä. Sagur loikki innoissaan 3 esteen sarjaa 15cm rimoilla ja putkirallasi. Tulen hyvin todennäköisesti viemään Sagurin joskus johonkin putkirallikisaan, mikäli se pysyy yhtä terveenä, pirtsakkana ja vetreänä niin kuin tähän asti.

Mukaan astui William, joka oli niin pirtsakka ja nopea tapaus, että herättelin haaveita agilitystä. Yritin hakea kursseille lukuisia kertoja, mutta ei vaan päästy. Pk-seudulla on niin paljon hakijoita. Onneksi on koirapiirit! Kävin useiden edistyneempien kavereiden kanssa treenaamassa. Eipä nyt mitään täydellisen tähtitieteellistä mietitty tai kiinnitetty niinkään ohjaukseen.

Tässä video tasan 2v takaa. Edelleen melkoista huitomista, mun ääni on ihan kummallinen ja äänenkäyttö tarpeetonta. En edes tiedä miksi en ohjannut koiraa putkeen tuossa lopussa. Noh.

Harjoiteltiin paljon irtoamista ja tuollaista jotain. En oikein muista mihin kaikkiin keskityttiin. Wiltsu oli kyllä innokas ja yllättävän nopea (collieksi), mutta ikävä kyllä Wiltsun kypsyessä miehen ikään ne intiaanit karkasivat kasinolta ja jouduimme laittamaan kaikki harrastukset jäihin. Williamin sielunelämästä olen blogissa aina välillä sivunnutki. En halunnut rasittaa koiraa henkisesti, sillä ne vaikuttivat psykosomaattisesti hyvin nopeasti. Siirryimmekin Wiltsun kanssa vain takapihatokoon, mikä oli pojasta hurjan hauskaa.
Willamin mielenterveys on kuitenkin parantunut ajan kanssa ja sen päästessä talon ainoaksi koiraksi. Voi hyvinkin olla, että mikäli Williamin pää vain kestää, niin palaamme agilitykentille sen kanssa syksyllä.

No, sitten minulle tuli Cecil. Ihastus lajiin oli noussut Williamin kanssa treenaamisen myötä, jolloin aloitin agilityvideoiden Youtube-kyttäyksen. Muistin miten 2v sitten surkuttelin sitä, että miten kaikki ovat noin hyviä ja me tulemme aina olemaan huonompia ja voivoivoi. Lopulta muutin filosofiaani niin, että se mitä muut tekee on hienoa ja jonain päivänä joku ajattelee samalla tavalla meistä.

Cecilin kanssa ei tehty kummoista pohjustusta agilityyn sen ollessa nuori. William tutustui agikenttiin hyvinkin nuorena (ilman rimoja, eli siivekkeiden läpi menemistä, irtoamista, siivekkeiden kiertämistä ja putkia). Cecil pääsi kentälle ensimmäistä ollessaan muistaakseni 6kk vanha. Harjoiteltiin ihan vain putkea, suoraa putkea. Ja siihen se jäi.

HUOM: Äänet tulevat todella kovalla eli volaa alas (mun oma kitinä + Williamin haukunta kameran vieressä)

Seuraavan kerran treenasimme Cecilin kanssa 2013 kesällä, eli vuosi sitten. Päästiin jollain ihmeen ilveellä HSKH:n alkeisryhmään, missä aloitettiin todella pienillä askeleilla ja lopulta 2013 syksyllä tehtiin jo pieniä ratatreenejä. Mitä enemmän pääsin tekemään aksaa, sitä enemmän pidin siitä.

Tajusin myös, että minulla on ihan realistisesti ajateltuna potenttiaalinen agilitykoira, jonka kanssa agilityn voi ottaa ihan oikeaksi harrastukseksi rinnalle, eikä touhuamiseksi. Olen vahvasti sitä mieltä, että lähestulkoon joka sessen saa ykkösluokasta läpi, mutta jatko onkin toinen. Cecilin kanssa tajusin sen, että tulemme pääsemään ykkösluokkaa pidemmälle hyvinkin todennäköisesti.

Minua puraisi agilitykärpänen ihan kunnolla. Nautin siitä kuin näin miten koira nauttii. Koira oli myös kuvattu terveeksi, joten kykenin ihan hyvillä mielin treenaamaan. Ja kun kesällä ostin auton täytettyäni 18 vuotta, pääsin treenaamaankin silloin kuin huvitti.
Kävimme treenaamassa yksin ja ystävien kanssa. Treenasin minua edistyneempien kanssa, joilta sain hyvin paljon neuvoja. Suurimpia neuvoja olin viime kesänä saanut Jasminelta, Maijalta, Oonalta ja Jannilta.

Imin samalla aivoihini kaiken mahdollisen tiedon tuon 2013 kesän aikana. Selvitin hyvin paljon asioita agikoiran huollosta, riskeistä, perehdyin kunnolla sääntöihin, perehdyin kisoihin, ihmisiin ymsymsym. En esim. ennen tosissani ottanut sitä, että koira pitää ihan oikeasti hieroa ja/tai käyttää esim. fyssarilla tai osteopaatilla oli sitten kuinka hyvin tahansa lämpännyt ja jäähdytellyt koiransa.

Uskaltauduin jo elokuussa 2013 ensimmäisiin mölleihin josta juttua täällä. Olin jo aivan myyty lajille ja tässä sitä ollaan.

Tossa varmaan meidän ainoa agivideo mitä on musta miellyttävä katsoa. Se on neljän kuukauden takaa.

Agilityä pehkon kanssa?

Puhun tosiaan nyt vain pitkäkarvaisesta colliesta. Sileäkarvaisia collieita näkee pari kappaletta melkein joka kisassa ja niitä heiluu hyvin usein monin kappalein SM-karkeloissakin.
Monet kisoissa kierrelleet ovat varmasti huomanneet sen, ettei pitkäkarvaisia collieita usein näy agikentillä. Tai sen päälle oikeastaan millään treenikentillä. Tai jos näkyy niin koirat ovat usein todella hitaita, pysähtelevät, jäävät haistelemaan jne. Koiraa ei vaan huvita eikä ohjaaja tiedä miten innostaa.

Agility on hauska harrastus ja olen huomannut, että yhä useampi pk collieharrastaja on kiinnostunut lajista viimeisen parin vuoden sisällä syntyneiden koirien kanssa, joten olisi odotettavissa, että tulevaisuudessa pitkiksiäkin näkyisi aksakentillä useammin!

Toivottavasti pehkoja nähdään enemmän myös tokopuolella ja pk-puolella, ennen kuin käy niin että pk-oikeudet viedään. Ongelmana on siis pitkäkarvaisilla collieilla se, että hyvin harva on kiinnostunut mistään ja jos sattuukin olemaan niin näyttelyt on Se Juttu ja muu jää touhuamiseksi. Tai vaihtoehtoisesti koiralla ei löydy mielenkiintoa tekemiseen.

Onko agility välineurheilua?

On useasti erilaisilla foorumeilla tullut esille se, että onko agility välineurheilua? Lähinnä meinaan sitä, että pystyyko agilityä harrastamaan ilman tietynlaisia tarvikkeita.

Tästä jaksetaan aina kiistellä. Mielestäni agility ei ole välineurheilua, mutta oikeista välineistä on kyllä hyötyä ja jotkut asiat nyt vaan on rahasampoja.
Kurssimaksut maksaa. Ihan siis peruskurssimaksutkin. Niitä kannattaa aina alussa maksella suhteellisen laadukkaaseen paikkaan, ettei virheitä tarvitse myöhemmin korjailla. Ilman huippukouluttajiakin pääsee pitkälle, joten siitä ei kannata kenenkään huolehtia, että on epäreilua kun muilla on varaa maksaa useita satoja ja toisilla ei.

Itse aloin säästämään rahaa ja kävin tuplasti enemmän duunissa koulun oheella, jotta pääsisin mahdollisimman hyvään oppiin. Minulla oli pahimmillaan 8.15-22.00 pituisia päiviä, kun kouluni loppui 14.30 ja työt alkoivat 14.45.
Tingin hyvin hyvin HYVIN monista asioista, kuten omasta liikkumisestani, en ostanu itselleni enää mitään ylimääräistä, en ylimääräistä ruokaa, mitään herkkuja itselleni saatika uusia vaatteita. Sain kun sainkin rahaa kasaan ja kävimmekin Oreniuksilla puolen vuoden ajan. Talvikautena ei kyllä päästy ollenkaan treenaamaan itsenäisesti, sillä minulla ei ollut varaa hankkia hallikorttia. Hurjasti opimme ja kehitys oli selvä. Huippukouluttajan opit tietenkin aina auttavat nopeammin eteenpäin, mutta eihän se välttämätöntä todellakaan ole.

Entä varusteet? Koiran huoltaminen? Itse juoksin täysirisoilla 4v vanhoilla Niken lenkkareilla ja äärimmäisen vanhoilla (ja minulle liian pienillä) juoksuhousuilla, sillä jokaisen pienenkin sentin säästin siihen, että saan Cecilin asiallisesti huollettua. Vein alkuvaiheessa Cecilin vain hierojille, mutta Oreniuksen opeissa koiran rasitus on erilaista, joten säästin rahaa mennäkseni Cecilin kanssa osteopaatille. En ole sitä mieltä, että koiran huoltamisessa kannattaa tinkiä. Asialliset hierojat ja fyssarit kannattaa kuitenkin käydä sitä mukaa mitä treenaa. Jos tuntuu ettei ole varaa, niin treenaa harvemmin ja helpommin. Intensiivinen ja rasittava treenaaminen vaatii huoltamista ja se on ihan sama hakeeko sitä koiran huoltoa hierojalta, fyssarilta vai osteopaatilta, kunhan jumit saadaan auki.
Taas jälleen raadoin enemmän töissä koulun oheella ja sain säästettyä rahaa sen verran, että sain itselleni agilitykengät. Etsin sopivia kenkiä n. 3kk ajan, sillä kliseisesti sanottuna ulkonäkö oli mulle tärkeä, mutta halusin tarpeeksi pitävän. Minulla on ongelma oikean nilkkani kanssa ja joudun teippaamaan sen "kasaan" jos kenkä on huono. Lopulta oikeat löytyivät ja noi pinkit tossut mulla onkin jalassa joka agilityvideolla jos ei ihan vanhoja oteta huomioon. Käytän kenkiä vain ja ainoastaan agilityssä. En lämppää tai jäähdyttele ne jalassa, mä putsaan niitä ja kohtelen muutenkin hyvin nätisti. Maksoin niistä pitkän pennin ja ne ovat rakkaat :D Ostin niihen kirkkaan vihreät kengännauhatkin, sillä ne vaaleanpunaiset mitkä tulivat mukana olivat aika jäätävät.

Agilityähän voi ottaa missä vaatteissa tahansa, mutta koska minulle tulee helposti hyvin kuuma, niin hankin itselleni pari urheilupaitaa ja paremmat juoksuhousut. Joiltain agilityvideoilta varmaan näkyykin, että vedän ei-lämmitetyssä hallissa t-paidalla ja shortseilla joskus talvella, samaan aikaan kun koutsilla on toppatakki päällä. Mulle vaan yksinkertaisesti tulee hyvin nopeasti kuuma.

Sitten onko koira agilityssä väline? Koiran ei kuulu ikinä missään ole väline eli ei tietenkään! Jopa silloin kun koira tekee ihan aitoa ja oikeaa duunia esim. poliisin tai tullin avuissa niin koira on silti elävä olento eikä sitä saa välineistää. Mitä olen lyhyen aikaa agilityssä ollut mukana niin hyvin hyvin hyvin harvalle koira on väline, samalla tavalla miten vaikka maila on pesäpalloilijalle. Ja tämä on erittäin hyvä juttu, että Suomessa asiat ovat näinkin hyvin.

Agilityä, kuten muutakin koiraharrastusta, pitää harrastaa vain niin kauan kun koirallakin on hauskaa. Se ei saa muuttua epäreiluksi tai pakkopullaksi koiran osalta, sillä silloin agilityn, tai oikeastaan koko koiraharrastuksen perimmäinen pointti särkyy. Agilityä ei saisi harrastaa itsekkäistä syistä, mikä varmaan joiltain monesti unohtuu.

Onko agility turvallista?

Se onkin ollut tapetilla. Olen sitä mieltä, että agility on näennäisesti turvallista, mutta kuten ikävät tapaukset (kuten junioreiden EO 2013) pistävät aina miettimään, että onko tämä oikeasti turvallista. Oma pyrkimykseni on tehdä agilitystä niin turvallista kuin ikinä mahdollista, mutta koen lajin olevan siitä huolimatti riskialttiimpi kuin esimerkiksi toko.

Agilityn, kuten monen koiraharrastuksen, huono puoli on se, että rajat päättää ihminen. Kuten on läpi historian tullut toivottavasti monille selväksi se, että ihmisten oma harkintakyky on heikko, etenkin asioissa, jotka koskevat omaa tekemistä. Koiralta puuttuu monessakin suhteessa harkintakyky, tai se on muuten vain puutteellinen. Ei voida olettaa, että koira ilmoittaa meille, että "Hei musta tuntuu että mulla on tulossa rasitusvamma ja mua sattuu, et jospa vähä pausattais". Ei, ei ja ei. Koira nauttii ja kipu siinä tilanteessa unohtuu hyvinkin nopeasti. Ihmisten tehtävänä on vahtia, huoltaa ja yrittää pysyä kartalla siinä, että mennäänkö nyt rajojen ulkopuolella ja onko tämä enää kannattavaa.

Huolehdin etenkin hyvin tarkkaan että painot ovat oikein ja treenaan itse semmoisilla rimoilla, mitkä koen mukavaksi. En koe mukavaksi hypyttää treeneissä 60cm rimoilla ollenkaan. Olemme joskus niitä treenanneet, mutta treeneissä yleensä meillä on 50cm ja jos muut haluavat niin 55cm. Agility ei ole korkeushyppyä. Totta kai tulevaisuudessa, mikäli koira pysyy terveenä ja kaikki menee "suunnitelmien mukaan" niin koiraa täytyy totuttaa loikkimaan niitä 60cm rimoja ja jopa niitä 65cm rimoja mitä kolmosluokassa näkee. Mutta sekin vaatii kovaa treenausta, hyppytekniikan reilua edistämistä ja parempaa lihaskuntoa. Siinä vaiheeessa, kun koira vetää 10cm itseään korkeampia rimoja, niin koiran täytyy olla puhtaasti huippu-urheilijan kunnossa.

Olen myös panostanut hyvin paljon hyppytekniikkaan ja liikutan koiraa paljon. Haluan että koira on timmissä kunnossa. Huolehdin lämmittelystä ja jäähdyttelystä kunnolla. Olen myös tullut hieman vainoharhaiseksi siitä miten koira liikkuu ihan perus lenkeilläkin. Vien osteopaatille, sillä monista fyssareista olen kuullut pahaa ja monet hierojat eivät saa mitään aikaiseksi. Raha on kuitenkin arvokasta, joten mielummin maksan kunnolla kunnon potin, kuin että kierisin kolmessa paikassa korjaamassa edellisen virheitä. Pyrin ennaltaehkäisemään ongelmia, ennen kuin niitä oikeasti syttyy. En odota, että koira on selkeästikin jumissa, vaan pyrin huoltamaan ennen kuin mitään solmuja on kerennyt tulemaan.

Agilityssä pelottavimpia ovat ehkä kontaktit. En edes halua tietää mitä tuntee sellainen koira, joka putoaa puomilta tai joka pahimmassa tapauksessa lentää sieltä alas niskalleen. Toinen huolestuttava asia on A, jonka loiventamista minäkin kannatan sen rasittavuuden vuoksi. Etenkin A:n jyrkkyydestä on ollut paljon keskustelua, joten minulla on suuri luotto siihen, että asiat muuttuvat. Samaten luokka pikku-maxeille tai ylipäätään korkeuksien madaltaminen olisi minun mielestäni järkevää jokaisessa luokassa. Asioita on nostettu esille nyt viimeisen vuoden aikana, joten luotto tuleviin muutoksiin on voimakas. Eihän mitään muutosta ole oletettavissa muutamiin vuosiin, mutta jo kissan pöydälle nostaminen on askel parempaan.

Koulutustyylini ja muuta

Tavoitteeni on SM-tasolle asti. Tai vielä pidemmälle, maajoukkue olisi esim. myös aika kivaisaa! SM-kisoissa näen itseni 4-5 vuoden kuluttua rämpimässä jonkun hikisen tuloksen. Siihen mielikuvaan tähtään ja pyrin!

Minulla ei mielestäni ole muodostunut vielä koulutustyyliä, joten siihen kysymykseen toiveen esittäjältä on hyvin vaikea vastata. Olen vielä niin alussa, tyhjä taulu. Kaikki tekemiseni muodostuu puhtaasti muilta matkittuihin asioihin. Mitä enemmän katson jonkun tietyn ihmisen videoita, sitä enemmän alan kokeilemaan heidän liikkeitään ja ominaispiirteitään agilityssä.
Koitan tällä tavoin löytää itselleni mukavimmat tavat tehdä asiota. Olemme Cecilin kanssa vielä niin alussa ja agility"uraa" takana päälle vuosi. En tunne koiraani agilityn saralla. En osaa kunnolla arvioida miten mikäkin ohjausvalinta vaikuttaa rataan - en tiedä mikä on juuri meille nopein, en osaa ajoittaa ohjauksia niin, etteivät kaarrokset leviä kauemmaksi. Kaikkea kovasti opetellaan ja yritetään muistaa tositilanteessa :D Nyt niihin on viimeisen muutaman kuukauden aikana alkanut kiinnittämään enemmän huomiota ja huomaan itsekin tehdessä, ettei nyt ollut kovin smoothia.

Sellaiseen pystyyn vastaamaan, että millainen olen treenaajana tai jännityksen alaisena. Käytän treenatessa melkein aina leluja. Narupallot ovat parhaimpia, koska 99% ajasta heitän palkan koiralle. Nameja käytän targeteissa, eli lähinnä puomilla ja keinulla TAI jos koiran pitää tulla tiettyyn kohtaan, muttei ohjauksesta huolimatta tule. Leluja käyttäisin viimeksi mainitussa, mutta Ceciliä ei yksinkertaisesti kiinnosta kuolleet lelut. Se vaatii visuaalisen ärsykkeen.

Kannustan kepeillä huutamalla jotain todella randomia, kuten "anna mennä Mössön-Sössö" minkä parkaisin Maijan ja Oonan huvitukseksi perjantaina treeneissä :D En kuitenkaan rytmitä puheella keppejä.
Olen käskyttäjänä hyvin kovaääninen ja etenkin jännityspyörteessä saatan kuulostaa myös todella vihaiselta, mutten oikeasti ole! Ja onneksi koirakin tietää sen :D Mulla on myös hyvin paha tapa hokea asioita, sillä en luota ohjaukseeni ja kroppaani tarpeeksi. Satunnaisesti saatan myös karjaista kannustuksia kuten "jes!" ja "nonniiih!" kesken suorituksen.

Suurin syy siihen miksi kaikissa agivideoissa on musiikki taustalla (lukuunottamatta epiksiä ja kisoja) on se, etten kestä kuunnella omaa mussutustani.

Treenaajana olen huumorintajuinen ja tykkään kokeilla aivan naurettavia asioita. Tykkään haastaa itseäni kummallisiin ohjauskuvioihin, sillä kroppani on niin jähmeä, ettei mikään tunnu kovin luonnolliselta. Pitkän treenauksen jälkeen pyöriminen sinne tänne tuntuu hyvältä ja pyörimisen jälkeen on edelleen täysin kartalla siitä, missä itse on, missä koira on ja mitä seuraavaksi pitää tehdä. Ennen kaikki vain keinui edellen, enkä tiennyt olinko nyt rintamasuunta mihin päin.
Olen kuitenkin hyvin jähmeä uusien asioiden kanssa ja toistan aluksi samat virheet tuhat kertaa. Olen pohjimmiltani aika epävarma, mutta eiköhän sitä varmuutta tule kun vaan tekee enemmän.

Agilityssä on myös meidän kohdalla kaikki virheet puhtaasti ohjaajan. Cecil ei koskaan perseile. Se ei rällää, sille ei tule mieleenkään lähteä lähdöstä, se myös hyvin HYVIN harvoin karkailee väärille esteille (pariin otteeseen pariin putkeen jatkuvasti, jolloin koiraa sai jo huomauttaa et 'hei katsotko näitä mun ohjauksia nyt yhtään?'). Lähtökohtaisesti kaikki on minun syytäni ja se auttaa eteenpäin tajuttomasti! Ei tarvitse pohtia että mitä sen koiran päässä liikkuu. Auttaa, kun katsoo mikä oli omassa liikkumisessa ja ajoituksessa vikana - syy löytyy sieltä.

Tavoitteista vielä sen verran, että minä toivon oman agilityni näyttävän jonain päivänä nopealta, täpäkältä ja urheilulliselta. Haluan oman suoritukseni näyttävän höyryveturilta. Se on se mihin tähtään. Agility voi olla tehokasta, kaunista tai varman tasaista. Parhaimmillaan kaikkea kolmea samaan aikaan. En itse ole kunnoltani tai ruumiinrakenteeltani sellainen, että kokisin agilityn missään vaiheessa näyttävän minun osaltani sulavalta tai "tanssimaiselta", mitä myös ihailen suuresti.

Mikäli jäi jotain hampaankoloon niin saa kysellä lisää!

SEY:llä (Savon sanomat) on ollut ehdotuksena positiivilista eläimille, missä kiellettäisiin heidän mukaansa "eksoottiset" eläimet, joiden ulkopuolelle jäisi ehkä juuri ja juuri parista hassusta ponista muutamaan hassuun kissaan ja koiraan. On kuitenkin edelleen hieman epäselvää, että mitkä kaikki lasketaan eksoottisiksi eläimiksi ja millä perusteilla. Positiivilista on toistaiseksi tarkoittanut tai keskittynyt tuotanto- ja turkiseläinten rehujen valvontaan. Tarkennuksena, että tässä tekstissä positiivilistalla tarkoitan sitä listaa, mikä on suunnitteilla uuden eläinsuojelulain tueksi.

Jokainen tätä blogia lukenut tietää, etten omista yhtäkään "eksoottista" eläintä, vaikka kiinnostusta käärmeisiin on muutaman vuoden ajan ollut. Olen kuitenkin ottanut asiasta selvää mielenkiinnon ja yleissivistyksen vuoksi. Mitä enemmän positiivilistasta luen, sitä enemmän hämmennystä tilanne aiheuttaa. Tuntuu nyt jo siltä, että minä olen enemmän perillä kuin päättäjät, sillä päättäjien teksteistä näkyy räikeästi se, ettei asioista tiedetä mitään ja mikä pahinta - asioista ei ole otettu selvää.

Kati Pulli maalailee kauhukuvaa siitä, miten joillakin olisi apinoita ja fenekkejä lemmikkieläimenä, että joillain muutamilla on hänen käsittääkseen jo haisunäätä, että miettikääpäs mihin se johtaa! Tämän varjolla positiivilista pitäisikin laatia mahdollisimman nopeasti. Varmasti joidenkin mielestä se johtaisia pian siihen, että Suomessa on niitä jääkarhuja lemmikkeinä takapihalla, niin kuin me aina ulkomailla läpällä heitetään tovereille. Pulli on selkeästikin sitä mieltä, että muutaman eksoottisen eläimen salliminen johtaisi lopulta siihen, että asunnosta löytyy marsujen ja koirien lisäksi kohta miekkavalas.
Olen samaa mieltä tietenkin siitä, että apinat, aavikkoketut, haisunäädät ja pesukarhut sietäisi jättää ihan takavasemmalle. Olen myös sinikettujen ottamista vastaan, vaikka tiedän niitä olevan yllättävän useallakin lemmikkinä. Minun mielestäni on tosin aivan absurdia rinnastaa neitokakadun omistaminen aavikkoketun omistamiseen.

"Minusta on käytävä kunnolla läpi, voidaanko tällaisten eläinten hyvinvointi taata." - Kati Pulli
Tämä oli surullisen huono heitto Pullilta. Eihän minkään eläimen hyvinvointia voida taata. Kissoja saa ilmaiseksi tyyliin säkissä eikä kukaan välitä missä tiloissa nekin ovat asuneet. Ihan jatkuvasti saa lehdistä lukea, miten on taas joku 50 kissaa löydetty surkeassa kunnossa kuolemansairaina jostain asunnosta ja miten yli puolet on pitänyt lopettaa siihen paikkaan. Sen lisäksi kuka tahansa pystyy hyväuskoiselle koirankasvattajalle selittämään maat ja taivaat siitä, miten koiralla on tilaa elää ja miten paljon sen kanssa lenkkeillään tai vaihtoehtoisesti kasvattaja selittää tuota koiraa haaveilevalle. Ja kas kummaa koira saattaakin löytyä nälkiintyneenä jostain takapihan nurkasta tai siitä tulee pelkopurija. Ensinäkin takaaminen on mahdotonta ja toiseksi jos kerran aletaan takaamaan eksoottisten eläinten hyvinvointi, niin miksei samaa takuuta saa vaikkapa hevosille? Miten takaaminen edes onnistuisi ja miksi takaaminen on ekvivalentti kieltolistan kanssa.

Samaan hengenvetoon todetaan, että "liiton mukaan uudessa laissa pitäisi hakea ratkaisuja myös koirien ja kissojen pimeään pentukauppaan sekä löytöeläinongelmaan." Miksi haukata näin monta isoa projektia kerralla, kun pimeä pentukauppa ja löytöeläinongelmat ovat olleet ainainen ongelma? Miksi tästä tiedoitetaan positiivilistan yhteydessä?
Nyt kaiken tämän lisäksi yritetään pitää jotain sallittujen eläinten listaa, mikä jättää väkisinkin "hyväksyttäviä" lemmikkejä ulkopuolelle. En esimerkiksi kaloista hirveästi tiedä, mutta sen tiedän, että lajikirjo on aivan älyttömän valtava. Pystyykö SEY takaamaan, että kaikki lajit käydään läpi? Tätä on todella vaikea uskoa.

Belgia otetaan kaikissa lehtikirjoituksissa esille (tässä kirjoituksessa mm. Belgian positiivilistasta enemmän), mutta vain yhdessä ilmoitetaan että Belgialla on nisäkkäiden positiivilista. "Mallia voitaisiin ottaa esimerkiksi Belgiasta, jossa nisäkkäiden positiivilista on jo käytössä" - SEY:n tiedoite
Jos kerran Belgiassa on nisäkkäiden positiivilista ja se on levittäytymässä, niin miksi ihmeessä täällä oltaisiin kieltämässä useita kala-, lintu- ja herppilajeja? Ainakin viimeksi kun tarkistin niin mikään noista ei ole nisäkäs. Jonkun nisäkäspositiivilistan minä ehdottomasti ymmärtäisin (mutten ymmärrä miksi osa jyrsijöistä pitää kieltää) mikäli on aitoa pelkoa siitä, että joku nappaa "eksoottisen nisäkkään" takapihalleen, mille ei voi tarjota sen kaipaavaa elinympäristöä ja virikkeitä.

Surullisinta on se, että jos kielletään tietyt lajit mitä jo löytyy Suomesta lemmikkinä, niin miten käy lemmikin hoidolle? Uskaltaako sitä esimerkiksi tarpeen vaatiessa viedä eläinlääkärille? Tässä herppi.netin neuvottelukunnan vastaus tuo lohtua asiaan ja toivon syvästi (mikäli positiivilista on toteutumassa) että näin toimitaan.

Vaarallisinta mitä vaan voidaan tehdä on kieltäminen. Kiellot johtaa lopulta vain ja ainoastaan tiskin alta pyörittämiseen ja se jos mikä tekee hallaa eläimille.

SEY tietenkin on eläinten asialla ja huoli eläinten hyvinvoinnista on aina positiivista. Ikävä kyllä positiivilista ei aja hyvinvointia, vaikka sen laatijat ovat varmasti näin toivoneet. Fiksuinta olisikin, että SEY kuulisi harrastajia ja olisi yhteistyössä heidän kanssa. Vain tällöin hätiköidyt päätökset voitaisiin eliminoida ja tietoisuus saataisiin leviämään.

Kalojen, herppien ja lintujen pitäminen on itsessään jo niin kallista, hankkiminen vaikeaa ja ylläpito vielä kalliimpaa ja hankalempaa, ettei näistä kannata hirveästi huolestua. Valta osa on todella fiksua ja osaavaa porukkaa ja elävät tälle harrastukselleen. Toki mätiä omenoita löytyy joka puolelta, mutta suhteessa varmasti vähemmän.

Mikäli SEY on huolissaan lemmikkieläinten hyvinvoinnista, tulisi sen suuntaa katseensa niihin eläinkauppoihin, missä myydään eksoottisia eläimiä lemmikeiksi keskinkertaisista oloista. Olen nähnyt Faunattarissa hämähäkkejä pienissä terraarioissa, yli 10 gerbiiliä pienessä terraariossa ja undulaatteja surullisen pienissä häkeissä. Kun ei kissoja ja koiriakaan saa ostettua eläinkaupan hyllyiltä, niin miksi sitten näitä? Jos eksoottisten eläinten hyvinvoinnista ollaan oikeasti huolissaan, niin miksi jättiläistuhatjalkaisen saa ilman minkäänlaista kuulustelua kaupan hyllyltä? Niitä kun voisi saada kattavien hoito-ohjeiden ja elinikäisen tuen kera kasvattajalta.

Positiivilistalla on toistaiseksi liian yksipuolinen kuva. Juuri se kuva, mikä tuo stereotypiat kansan silmiin - otetaan eksoottinen eläin koska se on makean näköinen, laiminlyödään koska ei osata tai välitetä = eläimellä on surkein mahdollinen elämä. Tämä kauhuskenaario käy toteen vain murto-osassa harrastajista. Nämä harrastajat ovat yhteisöllisiä, avuliaita, tavattoman osaavia ja jakavat kaiken tietämyksensä myös internetissä mm. foorumeilla tai omilla sivuillaan. Jos eksoottisiin eläimiin on yhtään aitoa kiinnostusta, niin tuskin sen hoitoa laiminlyödään. Jos eläin tuntuu liian haastavalta, niin jättää ottamatta. Lajikirjo on aivan loputon eli eiköhän sieltä löydy joku muu yhtä mukava eksoottinen eläin, jolle pystyy tarjoamaan kaiken sen, mitä kyseinen eläin tarvitsee.

Päivitetty 21.2.2014 - ajatusvirhe korjattu kuudennesta kappaleesta.

Oli puhetta yhdellä foorumilla "Mitä olisi elämäsi ilman koiraasi?" ja "Koiran omistaminen käytännössä", molemmat erittäin kiinnostavia aiheita ja ajattelin tästä tehdä postauksen. Yritän sisällyttää ton koiran omistamisen käytännössä tonne jonnekin rivien väliin, pääasiassa kirjoitan ensimmäisestä kysymyksestä.


Elämä ilman koiriani? Koko ajatus jotenkin hieman hirvittää. Koti olisi ainakin kammottavan tyhjä. Kukaan ei olisi bilettämässä mun kotiinpaluuta. Kuvitelkaa tilanne, missä takana on tosi surkea ja kammottava päivä. Haluaisitte vain hautautua jonnekin löhöämään ja nukkumaan. Saatatte olla peräti pettyneitä, tai jopa vihaisia. Sitten kuvitelkaa se tunne, kun laitatte avaimen oven lukkoon ja astutte sisälle. Siellä on yksi tai useampi nappisilmä tuijottamassa silmät kirkkaina, ne on odottanu sua. Jotenkin tuntuu kaikki surkeus unohtuvan tai vähintäänkin helpottuvan. Mä tiedän, ettei koirille sais tehdä isoa juttua kun tulee himaan, mutta mä kyllä moikkaan jokaista ja pyydän sitten rauhoittumaan, otan kamat pois päältä ja sit annan vapautuskäskyn. Se on merkki siitä, että täältä sitä rakkautta saa tulkaa ihmeessä. Mun ympärillä pomppii ja ölisee kolme koiraa, ne ei vois olla onnellisempia, enkä mäkään. Ihana olla himassa.
Jos meillä ei olisi koiria ja löytyisi pelkästään Spidi, niin oon aika varma siitä, että Spidin kaverina olisi kissa tai useampi. Koirat, etenkin Cecil, pitää Spidille paljon seuraa.

Fakta on se, että jos mulla ei olisi koiria, olisin jatkanut jalkapalloa. Se oli iso osa elämääni kahdeksan vuoden ajan ja mitä todennäköisemmin, olisin sitä jatkanut. Olen nykyisin sitten vain penkkiurheilija. Kyllä mä sitä jalkapalloa kaipaan aika useinkin, etenkin Mestarien liigan ja MM/EM kisojen aikana. Mun piti valita tossa pari vuotta sitten, että kumman mä haluan, molempia en voi saada. Mä valitsin koirat. Pointtina lähinnä tässä oli se, että jos mulla ei olisi koiria musta ei tulis jotain maatuvaa sohvaperunaa, vaan liikkuisin vielä enemmän (tehotreenejä kolmesti viikossa ja lihaskuntoa jajaja...). Vaikka sitä jalkapalloa kaipaa, niin koiraharrastus on kuitenkin niin tärkeää mulle, etten mä ole katunut. Todettakoon, että mä en ole kuitenkaan päässyt koiraharrastuksiin mukaan semmoisissa mittasuhteissa mitä toivoisin, lähinnä autottomuuden takia (pk-lajien treenaaminen ilman autoa on käytännössä mahdotonta).
Musta olisi kiva ajatella, että jos mulla ei olisi koiria, se aika menisi opiskeluun. Musta kuitenkin tuntuu, että viilaan itseäni linssiin tolla ajatustyylillä :D. Enköhän mä koulun hoitaisi samalla tavalla.


Kissalle on niin helppo löytää hoitaja, toisin kuin koiralle. Saati kahdelle. Ja hemmetti, kuka hullu kolmea koiraa hoitais? Ei todennäköisesti paljon kukaan. Eli varmaan matkustelisimme äidin kanssa reilusti enemmän ja hengaisin varmaan enemmän kodin ulkopuolella. Oon jotenkin oppinut olemaan kotona, sillä viihdyn mun eläinten kanssa niin hyvin, että mielummin mä nappaan pari karvapalloa kainaloon ja hautaudun sohvalle Midsomerin murhien pariin, kuin lähtisin ulos kavereiden kanssa. Aamulla pitää herätä aikaisin, jotta ehdin viemään koirat. Harvemmin voin koulusta suoraan mennä minnekään vaikka miten tekis mieli, koirat on pakko viedä. Ja vaikka miten haluis koomata illalla niin silloinkin pitää viedä. Rutiini on siis muodostunut!

Rehellisesti 99% kavereistani ja mua ympäröivistä ihmisistä harrastaa koiria, oon oppinut heiltä paljon, oon kokenut paljon hyvää ja huonoa porukoiden kanssa. Oon nauranut itseni tärviölle ja surrut. Olen oppinut hyvin varhain tulemaan juttuun hyvin erilaisten ihmisten kanssa, ennen kaikkea eri ikäisten. Jos mun elämästä vietäis kaikki koiria harrastavat ystäväni, mulle ei jäisi kuin 3 ihmistä mun lähipiiriin. Koirien kautta tutustuu todella nopeasti uusiin ihmisiin, koska löytyy väkisinkin samanlainen intressi: koirat. Siitä se juttu lähtee sitten vyörymään ja syntyy pysyviä ystävyyssuhteita.

Olen oppinut hyvin varhain rahan arvon ja sen käytön fiksusti kiitos koirien. Äiti kyllä on mun koiraharrastusta rahoittanut, mutta olen oppinut ansaitsemaan joka sentin ja harkitsemaan sen käyttöä. Turhan moni "nykynuori" ostaa mitä nyt sattuu käteen osumaan vaan siksi että pystyy eikä säästämisestä tietoakaan. Nyt kun käyn töissä, maksan omat laskuni, suurimman osan ruoastani, koiriin menevät kulut, koulukirjat etc. mä tiedän tasan tarkkaan miten paljon voin heittää ja mihin. Mä tiedän laittaa rahaa sivuun, jos mä haluan mennä jonnekin koirien kanssa, niin en tee jotain hölmöjä impulssiostoksia tai mene täysin mun mielitekojeni mukana. Huom täysin, en minä täydellinen ole ja säästäminen on mullekin vaikeaa. Mutta jos mielii lähtee onnekin koirien kanssa, niin sit täytyy miettiä että mitä jättää pois. Harkintakyky on rahan saralla siis kasvanut roimasti.

Tuskin olisin missään vaiheessa innostunut valokuvaamisesta ilman koiria. Mä innostuin kuvaamisesta kaverin kautta, se otti niin upeita kuvia ja mä ajattelin, että mäkin haluan saada oikeasti hienoja kuvia. Harvemmin mä tosin olen kuviini tyytyväinen, mutta tohon pienimuotoiseen harrastukseen satsaan aina välillä rahaa jos mahdollista.

Elämäni ilman koiria olisi hyvin erilaista, ainakin mä veikkaisin. Olisin kuitenkin todennäköisesti aika onneton, olen jostain 4 vuotiaasta asti toivonut koiraa. Jos se ei olisi tähän mennessä toteutunut, se varmaan toteutuisi viimeistään sitten kun muutan omaan kämppään.

Koirista on ollut mulle paljon iloa, lohduttamassa mua ja jakamassa ilot. Koirien kanssa harrastaminen on tehnyt mut myös kovin onnelliseksi, onnistumisen riemu on mahtava tunne! Olen myös joutunut, kuten kaikki muutkin, kokemaan epäonnistumisia. Se on kasvattavaa ja siihen tulee tutustua :D Täytyy vaan jaksaa yrittää uudelleen ja uudelleen ja uudelleen, kyllä se siitä sitten palkitaan. Tosissaan luovuttaminen on kieltämättä välillä käynyt mielessä. Tuntuu etten mitenkään saavuta sitä mitä haluaisin, en vaikka miten yrittäisin. Aikansa vellomisen jälkeen sitä tajuaa, että pakkohan tässä on vain yrittää uudelleen.

Koiran omistaminen vaatii sitoutumista. Koira kuin koira kuitenkin tarvitsee paljon aikaa ja huolenpitoa, jos ei jaksa sitoutua siihen niin sitten kannattaa jättää välistä. Toki jokainen aina välillä, ihan varmasti, kaipaa sitä koiratonta aikaa. Se on niin paljon helpompaa. Miten vapaata elämä olisikaan!

Ensin iloisimpiin uutisiin! Kortin tosiaan heittelinkin aikaisemmin. Olen pyhittänyt jouluaattoa olemalla töissä ja vetämällä koirien kanssa aivan ihanan iltalenkin ulkona hangissa. Kolmikko veteli ja viiletti vapaana onnellisena. Lumi on myös täysin uutta ja koskematonta, eli Sagurilla tai Williamilla ei jäänyt tassujen väliin yhtään mitään :) Cecilillä on ilmeisesti juoksut tulossa, voi olla että tyttö pääsee viettämään uutta vuotta muualle :| Sagur ei yritä astua eikä ole oikeastaan pahemmin kiinnostunut, kun se yrittää hypätä vasta sitten kun nartulla on ne oikeat päivät. William taas ei oikein vielä osaa hahmottaa ja on parin viimeisen päivän aikana alkanut ahdistelemaan tyttöä ihan kunnolla. Päivä päivältä se on pahentunut, joten Wiltsu ja Cecil pitää eristää toisistaan. Onneksi Cessu on tulinen tyttö ja ojentaa Wiltsua tämän ahdistellessa liikaa. Harmittaa jo valmiiksi se, että joudumme olemaan ilman pikku-prinsessaa

Sitten tämä ikävä asia, jos herrasmies luet tätä niin tämä koskee tismalleen juuri sinua.
Meidän iltalenkki oli aivan ihana, päästiin sitten yhdelle päätielle ja laitoin koirat kiinni, käveltiin ihan hetki ja huomasin sitten vastaan jolkottelevan koiran.

Mies käveli tavattoman kaukana koirastaan joka oli vapaana, mä pysähdyin ja ajattelin että nappaa sen kiinni kohta. No ei kyllä, koira juoksee hiljalleen mua päin. Se mies ei sano mitään, ei reagoi millään tasolla, jolkottelee vaan jossain kauempana sanomatta mitään.
Koira lähestyy ja hyppii lähemmäksi haukkuen. Cecil tässä vaiheessa on nostanut jo aikamoisen metelin, penturaukka oli kyllä ihan syystäkin hieman epävarma. Sagurin reaktio pelotti mua enemmän. Pimeällä juoksee haukkuen vieras koira kohti, ei Sagur anna semmoisen mennä ohi. Sagur ei onneksi ollut aloittanut räyhäämistä, mutta oli aivan valppaana ja tuijotti tiukasti, jos koira olisi ehtinyt iholle niin ihan varmasti olis tullut sellasta tukkapöllyä että siitä koirasta olisi ollut enää jäljellä haivenia.

Koira alkoi lähestymään entisestään, aloin huutamaan että "pois, häivy, POIS, HÄIVY NYT HETI". Tömistelin myös nopeasti ja kovaa eteenpäin, koiralla alkoi itseluottamus hieman horjua. Opin tämän tekniikan Lindalta, terveisiä siis sinne ;D toiminut erinomaisesti kaikkien uhkaavien irtokoirien kanssa, kyllä ne hämmentyy kun alkaa huutamaan. Se mies kävelee oikein hitaasti koiransa takana ja huutaa että "kivaa kuunneltavaa toi sun epätoivo, huuda vaan vähän lisää". Räyhäsin takasin että kutsu se piskis nyt pois, mä en halua sitä mun koirien luokse. "Ei tää tee mitään". Tää on taas tää legendaarinen ei-mun-koira-tee-mitään-oho-mitä-se-kävikin-kiinni-hupsista-keikkaa. Mulle on aivan sama minkä rotuinen, minkä kokoinen tai missä aikeissa irtokoira juoksee luokse, mutta mä en tahdo sitä ja mulla on oikeus olla tahtomatta sitä luokse. Huusin sitten että "joo mutta mun koira tekee jos toi juoksee mun koirien iholle, et jos et halua että sun koirasta tehdään hattu niin kutsu se nyt pois". Sit se mies kehtasi moralisoida "huonoja koiria sulla jos ei anna tutustua, sulla ei pitäis olla koiria ollenkaan" ja "etkö tiedä että koirat on laumaeläimiä! Kyllähän niiden pitää päästä herranjumala tutustumaan toisiinsa, ei mikään ihme että toi sun pienin koirista räyhää".

On kyllä taas viisaita sanoja, not. Jos koiran päästää hihnassa tutustumaan jokaiseen niin kohta se ei osaa ohittaa eikä olla hihnassa kunnolla. Ja mun "pienin koirista joka räyhää" päästi epävarmoja huudahduksia ja haukahduksia pari kerralla tai pienenä sarjana. Se raukka on pentu ja sillä oli täysi syy olla epävarma tuollaisessa tilanteessa.

Ja se että Sagur vetäisi sen koiraa turpaan jos se hyppää iholle ei tee siitä huonoa tai aggressiivista koiraa. Pimeällä juoksee haukkuva ja hyppivä koira luokse?

Sit se lopulta käski onneksi koiransa helvettiin ja jatkoi sitä huutamista sitten vähän kauempaa. Ei vaan tiedä milloin lopettaa. Totesin siihen että mulla on piirejä sen verran, että mun koirat pääsee tutustumaan ja leikkimään tasan niiden koirien kanssa joiden haluan, mä en tarvitse mitään rähiseviä random irtokoiria siihen hommaan. Toitotti vaan että hänen koiransa on kiltti ja että multa pitäisi ottaa koirat pois.

Lopulta se laittoi koiransa kiinni ja koira veti sitä miestä mua päin ihan pää viidentenä jalkana ja mies sanoi että jos koirasi ei ole aggressiivinen sehän testataan tällä että hän tuo nyt koiransa mun koirien luokse. Sanoin että mulla on ihan lainmukaisesti oikeus koskemattomuuteen ja oikeus puolustautua, et jos se koira tulee uhkaavasti mua päin niin mä aivan varmasti potkasen sitä, mulla on oikeus suojella mun omia koiria ja itseäni. Se oli vähän luu kurkussa sen jälkeen ja sit loppuhuipennukseksi totesi:
"Eiköhän me tässä pian taas nähdä niin silloin ihan varmasti päästän koirani sun koirien luokse". Kysyin että onko toi uhkaus sit se kehtas vastata jotain joulumielestä ja että miten en voi ymmärtää. Miten aikuinen mies ei voi ymmärtää kunnioittaa toisten toivomuksia siitä, että ei haluta koiraa irti haukkuen ja juosten omien koirien iholle.

Toivottelin sitten sitä että jos me tavataan ja toteuttaa uhkauksensa niin soitan sitten poliisit terveisiä vaan sinne jos satut jotenkin kummallisesti tämän löytämään.
Pakko myöntää että mahdollinen uudelleen kohtaaminen kyllä pelottaa. Mä en todellakaan ole innostunut mistään siitä, että kun mä seuraavan kerran olen lenkillä ja koirat on hihnassa, että jostain nurkasta hyökkää vapaana oleva koira kimppuun eikä omistaja tee mitään muuta kuin katselee vierestä.