Muistakaa laitella lisää toivepostauksia!

Agility. Tuo laji mitä olen harrastanut hieman yli vuoden, mutta mihin olen hurahtanut aivan täysillä lyhyessä ajassa. Agility on ainoa laji, jossa minulla on ihan realistisesti korkeat tavoitteet. Agility on Se oikea laji minulle tällä hetkellä.

Agility on minusta yksinkertaisesti vain hauskaa. Olen aina rakastanut juoksemista ja vauhtia. Harrastin 8 vuoden ajan jalkapalloa, joten spurttaaminen, rytmin vaihtelut ja juokseminen määränpään vuoksi vaan saa mut innostumaan paljon. Jalkapallossa määränpäänä oli juosta pallolle, agilityssä maaliin.

Miten aloitin?

Aloitin agilityn periaatteessa Sagurilla, mutta sitä ei voi agilityksi edes kutsua. Kävimme jonkun alkeiskurssin kenneljunioreilla, missä opettelimme esteitä ja joitain pätkiä. Kävinpä myös nolaamassa itseni agilitymölleissä Hau Openissa. Agility silloin tuntui ihan kivalta. Samalla tavalla kivalta kuin rally-toko, toko ja haku. Semmosta "oi kun kivaa harrastaa koiran kanssa, jonain päivänä kisoihin".

Nyt näette jotain aivan kamalaa. Tätä ei siis voi agilityksi kutsua ja tämä on niiiiin noloa, että hädintuskin kestän itsekään katsoa tätä.

Jeps. Sellaista meidän meininki oli 3v sitten. Estevälit, ohjaus ja liikkuminen 10- vai mitä sanotte ;).

Mutta koska olin kuitenkin järkevä ihminen jopa 3v sitten ja tajusin sen, että Sagur on alottaessaan oikeasti 7v, joten eihän nyt herranjumala sen ikäisen koiran kanssa enää mitään agilityä aloitella. Aksa siis jäi tommoiseksi humpuukilajiksi meille. En halunnut rasittaa Saguria, sillä tiesin että kisavalmiiksi saamiseen menee oma aikansa (plus herranjumala kattokaa tota mun ohjausta, ton korjaamiseen menee vähintääkin puoli iäisyyttä), joten siirtyminen edes MAXI-rimoihin oli turhaa.

Sagurista aksa oli kyllä kivaa ja siksi satunnaisesti kävinkin Ojangossa treenaamassa. Vielä viime kesänä otin Sagurin mukaan, kun käytiin Maijan ja Oonan kanssa kentillä. Sagur loikki innoissaan 3 esteen sarjaa 15cm rimoilla ja putkirallasi. Tulen hyvin todennäköisesti viemään Sagurin joskus johonkin putkirallikisaan, mikäli se pysyy yhtä terveenä, pirtsakkana ja vetreänä niin kuin tähän asti.

Mukaan astui William, joka oli niin pirtsakka ja nopea tapaus, että herättelin haaveita agilitystä. Yritin hakea kursseille lukuisia kertoja, mutta ei vaan päästy. Pk-seudulla on niin paljon hakijoita. Onneksi on koirapiirit! Kävin useiden edistyneempien kavereiden kanssa treenaamassa. Eipä nyt mitään täydellisen tähtitieteellistä mietitty tai kiinnitetty niinkään ohjaukseen.

Tässä video tasan 2v takaa. Edelleen melkoista huitomista, mun ääni on ihan kummallinen ja äänenkäyttö tarpeetonta. En edes tiedä miksi en ohjannut koiraa putkeen tuossa lopussa. Noh.

Harjoiteltiin paljon irtoamista ja tuollaista jotain. En oikein muista mihin kaikkiin keskityttiin. Wiltsu oli kyllä innokas ja yllättävän nopea (collieksi), mutta ikävä kyllä Wiltsun kypsyessä miehen ikään ne intiaanit karkasivat kasinolta ja jouduimme laittamaan kaikki harrastukset jäihin. Williamin sielunelämästä olen blogissa aina välillä sivunnutki. En halunnut rasittaa koiraa henkisesti, sillä ne vaikuttivat psykosomaattisesti hyvin nopeasti. Siirryimmekin Wiltsun kanssa vain takapihatokoon, mikä oli pojasta hurjan hauskaa.
Willamin mielenterveys on kuitenkin parantunut ajan kanssa ja sen päästessä talon ainoaksi koiraksi. Voi hyvinkin olla, että mikäli Williamin pää vain kestää, niin palaamme agilitykentille sen kanssa syksyllä.

No, sitten minulle tuli Cecil. Ihastus lajiin oli noussut Williamin kanssa treenaamisen myötä, jolloin aloitin agilityvideoiden Youtube-kyttäyksen. Muistin miten 2v sitten surkuttelin sitä, että miten kaikki ovat noin hyviä ja me tulemme aina olemaan huonompia ja voivoivoi. Lopulta muutin filosofiaani niin, että se mitä muut tekee on hienoa ja jonain päivänä joku ajattelee samalla tavalla meistä.

Cecilin kanssa ei tehty kummoista pohjustusta agilityyn sen ollessa nuori. William tutustui agikenttiin hyvinkin nuorena (ilman rimoja, eli siivekkeiden läpi menemistä, irtoamista, siivekkeiden kiertämistä ja putkia). Cecil pääsi kentälle ensimmäistä ollessaan muistaakseni 6kk vanha. Harjoiteltiin ihan vain putkea, suoraa putkea. Ja siihen se jäi.

HUOM: Äänet tulevat todella kovalla eli volaa alas (mun oma kitinä + Williamin haukunta kameran vieressä)

Seuraavan kerran treenasimme Cecilin kanssa 2013 kesällä, eli vuosi sitten. Päästiin jollain ihmeen ilveellä HSKH:n alkeisryhmään, missä aloitettiin todella pienillä askeleilla ja lopulta 2013 syksyllä tehtiin jo pieniä ratatreenejä. Mitä enemmän pääsin tekemään aksaa, sitä enemmän pidin siitä.

Tajusin myös, että minulla on ihan realistisesti ajateltuna potenttiaalinen agilitykoira, jonka kanssa agilityn voi ottaa ihan oikeaksi harrastukseksi rinnalle, eikä touhuamiseksi. Olen vahvasti sitä mieltä, että lähestulkoon joka sessen saa ykkösluokasta läpi, mutta jatko onkin toinen. Cecilin kanssa tajusin sen, että tulemme pääsemään ykkösluokkaa pidemmälle hyvinkin todennäköisesti.

Minua puraisi agilitykärpänen ihan kunnolla. Nautin siitä kuin näin miten koira nauttii. Koira oli myös kuvattu terveeksi, joten kykenin ihan hyvillä mielin treenaamaan. Ja kun kesällä ostin auton täytettyäni 18 vuotta, pääsin treenaamaankin silloin kuin huvitti.
Kävimme treenaamassa yksin ja ystävien kanssa. Treenasin minua edistyneempien kanssa, joilta sain hyvin paljon neuvoja. Suurimpia neuvoja olin viime kesänä saanut Jasminelta, Maijalta, Oonalta ja Jannilta.

Imin samalla aivoihini kaiken mahdollisen tiedon tuon 2013 kesän aikana. Selvitin hyvin paljon asioita agikoiran huollosta, riskeistä, perehdyin kunnolla sääntöihin, perehdyin kisoihin, ihmisiin ymsymsym. En esim. ennen tosissani ottanut sitä, että koira pitää ihan oikeasti hieroa ja/tai käyttää esim. fyssarilla tai osteopaatilla oli sitten kuinka hyvin tahansa lämpännyt ja jäähdytellyt koiransa.

Uskaltauduin jo elokuussa 2013 ensimmäisiin mölleihin josta juttua täällä. Olin jo aivan myyty lajille ja tässä sitä ollaan.

Tossa varmaan meidän ainoa agivideo mitä on musta miellyttävä katsoa. Se on neljän kuukauden takaa.

Agilityä pehkon kanssa?

Puhun tosiaan nyt vain pitkäkarvaisesta colliesta. Sileäkarvaisia collieita näkee pari kappaletta melkein joka kisassa ja niitä heiluu hyvin usein monin kappalein SM-karkeloissakin.
Monet kisoissa kierrelleet ovat varmasti huomanneet sen, ettei pitkäkarvaisia collieita usein näy agikentillä. Tai sen päälle oikeastaan millään treenikentillä. Tai jos näkyy niin koirat ovat usein todella hitaita, pysähtelevät, jäävät haistelemaan jne. Koiraa ei vaan huvita eikä ohjaaja tiedä miten innostaa.

Agility on hauska harrastus ja olen huomannut, että yhä useampi pk collieharrastaja on kiinnostunut lajista viimeisen parin vuoden sisällä syntyneiden koirien kanssa, joten olisi odotettavissa, että tulevaisuudessa pitkiksiäkin näkyisi aksakentillä useammin!

Toivottavasti pehkoja nähdään enemmän myös tokopuolella ja pk-puolella, ennen kuin käy niin että pk-oikeudet viedään. Ongelmana on siis pitkäkarvaisilla collieilla se, että hyvin harva on kiinnostunut mistään ja jos sattuukin olemaan niin näyttelyt on Se Juttu ja muu jää touhuamiseksi. Tai vaihtoehtoisesti koiralla ei löydy mielenkiintoa tekemiseen.

Onko agility välineurheilua?

On useasti erilaisilla foorumeilla tullut esille se, että onko agility välineurheilua? Lähinnä meinaan sitä, että pystyyko agilityä harrastamaan ilman tietynlaisia tarvikkeita.

Tästä jaksetaan aina kiistellä. Mielestäni agility ei ole välineurheilua, mutta oikeista välineistä on kyllä hyötyä ja jotkut asiat nyt vaan on rahasampoja.
Kurssimaksut maksaa. Ihan siis peruskurssimaksutkin. Niitä kannattaa aina alussa maksella suhteellisen laadukkaaseen paikkaan, ettei virheitä tarvitse myöhemmin korjailla. Ilman huippukouluttajiakin pääsee pitkälle, joten siitä ei kannata kenenkään huolehtia, että on epäreilua kun muilla on varaa maksaa useita satoja ja toisilla ei.

Itse aloin säästämään rahaa ja kävin tuplasti enemmän duunissa koulun oheella, jotta pääsisin mahdollisimman hyvään oppiin. Minulla oli pahimmillaan 8.15-22.00 pituisia päiviä, kun kouluni loppui 14.30 ja työt alkoivat 14.45.
Tingin hyvin hyvin HYVIN monista asioista, kuten omasta liikkumisestani, en ostanu itselleni enää mitään ylimääräistä, en ylimääräistä ruokaa, mitään herkkuja itselleni saatika uusia vaatteita. Sain kun sainkin rahaa kasaan ja kävimmekin Oreniuksilla puolen vuoden ajan. Talvikautena ei kyllä päästy ollenkaan treenaamaan itsenäisesti, sillä minulla ei ollut varaa hankkia hallikorttia. Hurjasti opimme ja kehitys oli selvä. Huippukouluttajan opit tietenkin aina auttavat nopeammin eteenpäin, mutta eihän se välttämätöntä todellakaan ole.

Entä varusteet? Koiran huoltaminen? Itse juoksin täysirisoilla 4v vanhoilla Niken lenkkareilla ja äärimmäisen vanhoilla (ja minulle liian pienillä) juoksuhousuilla, sillä jokaisen pienenkin sentin säästin siihen, että saan Cecilin asiallisesti huollettua. Vein alkuvaiheessa Cecilin vain hierojille, mutta Oreniuksen opeissa koiran rasitus on erilaista, joten säästin rahaa mennäkseni Cecilin kanssa osteopaatille. En ole sitä mieltä, että koiran huoltamisessa kannattaa tinkiä. Asialliset hierojat ja fyssarit kannattaa kuitenkin käydä sitä mukaa mitä treenaa. Jos tuntuu ettei ole varaa, niin treenaa harvemmin ja helpommin. Intensiivinen ja rasittava treenaaminen vaatii huoltamista ja se on ihan sama hakeeko sitä koiran huoltoa hierojalta, fyssarilta vai osteopaatilta, kunhan jumit saadaan auki.
Taas jälleen raadoin enemmän töissä koulun oheella ja sain säästettyä rahaa sen verran, että sain itselleni agilitykengät. Etsin sopivia kenkiä n. 3kk ajan, sillä kliseisesti sanottuna ulkonäkö oli mulle tärkeä, mutta halusin tarpeeksi pitävän. Minulla on ongelma oikean nilkkani kanssa ja joudun teippaamaan sen "kasaan" jos kenkä on huono. Lopulta oikeat löytyivät ja noi pinkit tossut mulla onkin jalassa joka agilityvideolla jos ei ihan vanhoja oteta huomioon. Käytän kenkiä vain ja ainoastaan agilityssä. En lämppää tai jäähdyttele ne jalassa, mä putsaan niitä ja kohtelen muutenkin hyvin nätisti. Maksoin niistä pitkän pennin ja ne ovat rakkaat :D Ostin niihen kirkkaan vihreät kengännauhatkin, sillä ne vaaleanpunaiset mitkä tulivat mukana olivat aika jäätävät.

Agilityähän voi ottaa missä vaatteissa tahansa, mutta koska minulle tulee helposti hyvin kuuma, niin hankin itselleni pari urheilupaitaa ja paremmat juoksuhousut. Joiltain agilityvideoilta varmaan näkyykin, että vedän ei-lämmitetyssä hallissa t-paidalla ja shortseilla joskus talvella, samaan aikaan kun koutsilla on toppatakki päällä. Mulle vaan yksinkertaisesti tulee hyvin nopeasti kuuma.

Sitten onko koira agilityssä väline? Koiran ei kuulu ikinä missään ole väline eli ei tietenkään! Jopa silloin kun koira tekee ihan aitoa ja oikeaa duunia esim. poliisin tai tullin avuissa niin koira on silti elävä olento eikä sitä saa välineistää. Mitä olen lyhyen aikaa agilityssä ollut mukana niin hyvin hyvin hyvin harvalle koira on väline, samalla tavalla miten vaikka maila on pesäpalloilijalle. Ja tämä on erittäin hyvä juttu, että Suomessa asiat ovat näinkin hyvin.

Agilityä, kuten muutakin koiraharrastusta, pitää harrastaa vain niin kauan kun koirallakin on hauskaa. Se ei saa muuttua epäreiluksi tai pakkopullaksi koiran osalta, sillä silloin agilityn, tai oikeastaan koko koiraharrastuksen perimmäinen pointti särkyy. Agilityä ei saisi harrastaa itsekkäistä syistä, mikä varmaan joiltain monesti unohtuu.

Onko agility turvallista?

Se onkin ollut tapetilla. Olen sitä mieltä, että agility on näennäisesti turvallista, mutta kuten ikävät tapaukset (kuten junioreiden EO 2013) pistävät aina miettimään, että onko tämä oikeasti turvallista. Oma pyrkimykseni on tehdä agilitystä niin turvallista kuin ikinä mahdollista, mutta koen lajin olevan siitä huolimatti riskialttiimpi kuin esimerkiksi toko.

Agilityn, kuten monen koiraharrastuksen, huono puoli on se, että rajat päättää ihminen. Kuten on läpi historian tullut toivottavasti monille selväksi se, että ihmisten oma harkintakyky on heikko, etenkin asioissa, jotka koskevat omaa tekemistä. Koiralta puuttuu monessakin suhteessa harkintakyky, tai se on muuten vain puutteellinen. Ei voida olettaa, että koira ilmoittaa meille, että "Hei musta tuntuu että mulla on tulossa rasitusvamma ja mua sattuu, et jospa vähä pausattais". Ei, ei ja ei. Koira nauttii ja kipu siinä tilanteessa unohtuu hyvinkin nopeasti. Ihmisten tehtävänä on vahtia, huoltaa ja yrittää pysyä kartalla siinä, että mennäänkö nyt rajojen ulkopuolella ja onko tämä enää kannattavaa.

Huolehdin etenkin hyvin tarkkaan että painot ovat oikein ja treenaan itse semmoisilla rimoilla, mitkä koen mukavaksi. En koe mukavaksi hypyttää treeneissä 60cm rimoilla ollenkaan. Olemme joskus niitä treenanneet, mutta treeneissä yleensä meillä on 50cm ja jos muut haluavat niin 55cm. Agility ei ole korkeushyppyä. Totta kai tulevaisuudessa, mikäli koira pysyy terveenä ja kaikki menee "suunnitelmien mukaan" niin koiraa täytyy totuttaa loikkimaan niitä 60cm rimoja ja jopa niitä 65cm rimoja mitä kolmosluokassa näkee. Mutta sekin vaatii kovaa treenausta, hyppytekniikan reilua edistämistä ja parempaa lihaskuntoa. Siinä vaiheeessa, kun koira vetää 10cm itseään korkeampia rimoja, niin koiran täytyy olla puhtaasti huippu-urheilijan kunnossa.

Olen myös panostanut hyvin paljon hyppytekniikkaan ja liikutan koiraa paljon. Haluan että koira on timmissä kunnossa. Huolehdin lämmittelystä ja jäähdyttelystä kunnolla. Olen myös tullut hieman vainoharhaiseksi siitä miten koira liikkuu ihan perus lenkeilläkin. Vien osteopaatille, sillä monista fyssareista olen kuullut pahaa ja monet hierojat eivät saa mitään aikaiseksi. Raha on kuitenkin arvokasta, joten mielummin maksan kunnolla kunnon potin, kuin että kierisin kolmessa paikassa korjaamassa edellisen virheitä. Pyrin ennaltaehkäisemään ongelmia, ennen kuin niitä oikeasti syttyy. En odota, että koira on selkeästikin jumissa, vaan pyrin huoltamaan ennen kuin mitään solmuja on kerennyt tulemaan.

Agilityssä pelottavimpia ovat ehkä kontaktit. En edes halua tietää mitä tuntee sellainen koira, joka putoaa puomilta tai joka pahimmassa tapauksessa lentää sieltä alas niskalleen. Toinen huolestuttava asia on A, jonka loiventamista minäkin kannatan sen rasittavuuden vuoksi. Etenkin A:n jyrkkyydestä on ollut paljon keskustelua, joten minulla on suuri luotto siihen, että asiat muuttuvat. Samaten luokka pikku-maxeille tai ylipäätään korkeuksien madaltaminen olisi minun mielestäni järkevää jokaisessa luokassa. Asioita on nostettu esille nyt viimeisen vuoden aikana, joten luotto tuleviin muutoksiin on voimakas. Eihän mitään muutosta ole oletettavissa muutamiin vuosiin, mutta jo kissan pöydälle nostaminen on askel parempaan.

Koulutustyylini ja muuta

Tavoitteeni on SM-tasolle asti. Tai vielä pidemmälle, maajoukkue olisi esim. myös aika kivaisaa! SM-kisoissa näen itseni 4-5 vuoden kuluttua rämpimässä jonkun hikisen tuloksen. Siihen mielikuvaan tähtään ja pyrin!

Minulla ei mielestäni ole muodostunut vielä koulutustyyliä, joten siihen kysymykseen toiveen esittäjältä on hyvin vaikea vastata. Olen vielä niin alussa, tyhjä taulu. Kaikki tekemiseni muodostuu puhtaasti muilta matkittuihin asioihin. Mitä enemmän katson jonkun tietyn ihmisen videoita, sitä enemmän alan kokeilemaan heidän liikkeitään ja ominaispiirteitään agilityssä.
Koitan tällä tavoin löytää itselleni mukavimmat tavat tehdä asiota. Olemme Cecilin kanssa vielä niin alussa ja agility"uraa" takana päälle vuosi. En tunne koiraani agilityn saralla. En osaa kunnolla arvioida miten mikäkin ohjausvalinta vaikuttaa rataan - en tiedä mikä on juuri meille nopein, en osaa ajoittaa ohjauksia niin, etteivät kaarrokset leviä kauemmaksi. Kaikkea kovasti opetellaan ja yritetään muistaa tositilanteessa :D Nyt niihin on viimeisen muutaman kuukauden aikana alkanut kiinnittämään enemmän huomiota ja huomaan itsekin tehdessä, ettei nyt ollut kovin smoothia.

Sellaiseen pystyyn vastaamaan, että millainen olen treenaajana tai jännityksen alaisena. Käytän treenatessa melkein aina leluja. Narupallot ovat parhaimpia, koska 99% ajasta heitän palkan koiralle. Nameja käytän targeteissa, eli lähinnä puomilla ja keinulla TAI jos koiran pitää tulla tiettyyn kohtaan, muttei ohjauksesta huolimatta tule. Leluja käyttäisin viimeksi mainitussa, mutta Ceciliä ei yksinkertaisesti kiinnosta kuolleet lelut. Se vaatii visuaalisen ärsykkeen.

Kannustan kepeillä huutamalla jotain todella randomia, kuten "anna mennä Mössön-Sössö" minkä parkaisin Maijan ja Oonan huvitukseksi perjantaina treeneissä :D En kuitenkaan rytmitä puheella keppejä.
Olen käskyttäjänä hyvin kovaääninen ja etenkin jännityspyörteessä saatan kuulostaa myös todella vihaiselta, mutten oikeasti ole! Ja onneksi koirakin tietää sen :D Mulla on myös hyvin paha tapa hokea asioita, sillä en luota ohjaukseeni ja kroppaani tarpeeksi. Satunnaisesti saatan myös karjaista kannustuksia kuten "jes!" ja "nonniiih!" kesken suorituksen.

Suurin syy siihen miksi kaikissa agivideoissa on musiikki taustalla (lukuunottamatta epiksiä ja kisoja) on se, etten kestä kuunnella omaa mussutustani.

Treenaajana olen huumorintajuinen ja tykkään kokeilla aivan naurettavia asioita. Tykkään haastaa itseäni kummallisiin ohjauskuvioihin, sillä kroppani on niin jähmeä, ettei mikään tunnu kovin luonnolliselta. Pitkän treenauksen jälkeen pyöriminen sinne tänne tuntuu hyvältä ja pyörimisen jälkeen on edelleen täysin kartalla siitä, missä itse on, missä koira on ja mitä seuraavaksi pitää tehdä. Ennen kaikki vain keinui edellen, enkä tiennyt olinko nyt rintamasuunta mihin päin.
Olen kuitenkin hyvin jähmeä uusien asioiden kanssa ja toistan aluksi samat virheet tuhat kertaa. Olen pohjimmiltani aika epävarma, mutta eiköhän sitä varmuutta tule kun vaan tekee enemmän.

Agilityssä on myös meidän kohdalla kaikki virheet puhtaasti ohjaajan. Cecil ei koskaan perseile. Se ei rällää, sille ei tule mieleenkään lähteä lähdöstä, se myös hyvin HYVIN harvoin karkailee väärille esteille (pariin otteeseen pariin putkeen jatkuvasti, jolloin koiraa sai jo huomauttaa et 'hei katsotko näitä mun ohjauksia nyt yhtään?'). Lähtökohtaisesti kaikki on minun syytäni ja se auttaa eteenpäin tajuttomasti! Ei tarvitse pohtia että mitä sen koiran päässä liikkuu. Auttaa, kun katsoo mikä oli omassa liikkumisessa ja ajoituksessa vikana - syy löytyy sieltä.

Tavoitteista vielä sen verran, että minä toivon oman agilityni näyttävän jonain päivänä nopealta, täpäkältä ja urheilulliselta. Haluan oman suoritukseni näyttävän höyryveturilta. Se on se mihin tähtään. Agility voi olla tehokasta, kaunista tai varman tasaista. Parhaimmillaan kaikkea kolmea samaan aikaan. En itse ole kunnoltani tai ruumiinrakenteeltani sellainen, että kokisin agilityn missään vaiheessa näyttävän minun osaltani sulavalta tai "tanssimaiselta", mitä myös ihailen suuresti.

Mikäli jäi jotain hampaankoloon niin saa kysellä lisää!