Kipastiin viime viikolla Purinalla MAXI kisaavien möllirata. Tuomarina ja radan suunnittelijana Ville Liukka. Palkintona oli Ville Liukan koulutus, joten se houkutteli paikalle paljon ihmisiä!

MAXI supermöllien piti alkaa 20.00, mutta paikalle saavuttuamme Maijan kanssa huomasimme, että vasta MINI kisaavia palkittiin. Omaa vuoroamme saimme odotellakin sitten reilusti pidemmän tovin.

c. Ville Liukka
Rata oli hieman vaikea. Etenkin keinu - keppi asetelma minua huolestutti, sillä ei pahemmin olla treenattu ohjauksia keinulta eikä otettu kisatilanteessa keppejä "väärältä" puolelta.

1. startti alkoi joskus 23.30 ja se oli aluksi hyvän tuntuinen. Maijakin totesi, että se meidän meininki näytti aluksi tosi varmalta ja semmoselta että "nyt hei tehään tää", mutta jostain ihmeen syystä aloin epäröimään - sähläsin käsillä jotain ja koira tuli välistä pois. Otettiin kepit uudelleen ja ne menivät sitten hyvällä vauhdilla ja puhtaasti.

En tiedä mistä se johtui etten oikein ohjannut loppurataa. Mulla ei oikein pyörinyt päässä mikään ja koiralla oli aivan törkeästi virtaa. En suoristanut ennen puomia ja Cecil osui siihen jotenkin huonosti, mistä syystä se sitten "menetti otteensa" puomilla eli puomin ylöstulovaiheessa siltä lipesi jalka hyvin ruman näköisesti ja meinasi pudota alas. Juuri ja juuri Cecil sai tasapainonsa takaisin ja pääsi puomille.
Lipeäminen näytti kuitenkin sen verta pahalta, että en jatkanut rataa, vaan lähdimme radalta pois eli tuloksena hyl. Katsoin heti koiran polvet ja liikutin koiraa. Mikään ei näyttänyt olevan koiralla onneksi vialla.

2. startti alkoi joskus 00.10 :D Olin aivan tavattoman väsynyt, mutta lähdin todella hyvillä fiiliksillä. Silleen että nyt en hermoile keppejä tai muutakaan ja oon hereillä ja ohjaan. Ihan helppoa!

No mä onnistuin heilauttamaan kättä kun heilauttelin hyttysiä pois, niin Cecil otti tämän lähtölupana ja tuli. Käännyin ympäri niin koira oli jo 1-2 välissä. En tiedä mikä ihme mulle tuli kun jatkoin rataa. Tiesin kyllä sen, ettei Cecil koskaan varasta lähdöissä, mutta olisi mun silti pitänyt palauttaa se koira paikoilleen. Olihan siellä joo pimeää ettei koirakaan varmaan kunnolla nähnyt. Mutta silti!

Keinu meni paremmin, mutta kepit stiplasivat rajusti. Lähetin koiran varmaan 6 kertaa kepeille (eli tuloksena hyl), mutta se jäi vaan haukkumaan ja pyörimään siihen eteen. Koitin saada koiraa käteen, mutta se jäi vaan haukkumaan. Virtaa oli aivan liikaa ja mulla tahtoa suorittaa liian vähän. Meni väärästä välistä, mutta jatkoi hirveällä vauhdilla keppejä eteenpäin mun kutsuista huolimatta. Rauhoitin koiran keskittymään ja jatkoimme rataa. Tässä vaiheessa mulle iski aivan mieletön epävarmuus ja harmitus, kun me ollaan nyt niin paljon treenattu keppejä ja ne menee treeneissä hyvin. Vaikeatkin keppikulmat.

Kuten arvata saattaa niin loppurata ei ollut ollenkaan kivan näköistä. Koko loppurata meni niin sohien, koska en vaan päässyt siinä tilanteessa yli siitä harmituksesta. Lisää pettymyksiä tuotti se, että Cecil kielsi puomin. Kaipa se sen verran oli kerännyt sitten painetta keppien lukuisista uusimista ja säikähtänyt sen verran sitä liukastumista mikä tapahtui ekalla startilla. Otettiin puomi sitten uusiksi eikä siinä mitään. Siinä väsymyksen kourissa mulle alkoi jo olemaan ihan samaa. Loppurata nyt meni hyvin, kun siinä ei mitään kummosta ollut.

Lopputuloksena kyllä itsetutkiskelun paikka. Maijakin totesi, ettei voi edes vitsillä sanoa, että "kyllä se treeneissä osaa" sillä se on ihan erilainen tilanne. Kaipa jotenkin liian naiivina tuudittauduin siihen ajatukseen, että kaikki kisatilanteet menevät yhtä hyvin kuin aikaisemmatkin möllit tai viime kisat.

Mun pitäisi ehdottomasti itse muistaa aina vaikka miten harmittais ja väsyttäis, et kilpaileminen on ihmistä varten - koiralle riittää kiva touhuilu yhdessä.

Koiralla nyt onneksi oli kivaa ja radan jälkeen kävin sen kanssa muutamat kepit tekemässä. Mössö sai superpalkkaa jokaisen jälkeen ja sit lähdettiin Maijan kanssa jäähdyttelemään koiria.


Oon majaillut äidin luona nyt viikon, joten päätin mennä treenaamaan 19.7 koko porukalla. Riitta tuli mukavasti mukaan ja kuvasi koko homman. Otin kolmikon kanssa tokoa ja ihan aavistuksen verran aksaa.

Jotain tommosta valmista radanpätkää kierreltiin. Cecilin kepit olivat tosi makeet ja hienosti teki vaikka varmasti jo väsytti sillä toistoja tuli paljon. Puomia varmistelin ihan kybällä ja teinkin sitten sitä, että siellä oli targetti tai vaihtoehtoisesti menin sitä paijaamaan. Lopussa sitten kun otti reippaasti, niin vapautin nopeasti ja heitin eteenpäin. Oikein onnistuneet treenit mielestäni! Vauhti oli tosi jeessiä.
Cecilin toko oli hyvin pienimuotoista. Mulla nyt pointtina oli saada sitä intoa takaisin, koska se on ollut niin masentavan näkönen elukka tokon parissa. Nythän se painais eteenpäin tuhatta ja sataa. Parasta on, että häntäkin heiluu korkealla! Ei oikeasti voisi lämmittää enempää sydäntä. Toi edistäminen on toki ongelma, et siihen pitää jossain välis keksiä jotain.

Williamin toko ja agi oli kyllä eeppistä. En muista milloin viimeksi olisin sen kanssa edes agia ottanut :D Toko sujui ihan jees! William kesti keskittyä tosi hyvin, vaikka välillä haahuili. Sit vähän imutin nappuloilla sitä. Jääviä harjoiteltiin ja muisti todella hienosti! Seuraamisen heitin aikalailla tahallani läskiksi, koska pääasia on että Wiltsulla on superhauskaa.
Agi oli aika söpöä! William oli aivan kikseissä! Se yritti epätoivoisesti etsiä U-putkesta sisääntuloa vaikken sitä mitenkään ohjannut mihinkään, vaan laskin rimoja alemmaksi. Kyllä se hyvin muisti putket ja veteli niitä ihan vinksin vonksin vailla huolia.

Joku ehkä vaikeempi juttu oli se focus eteenpäin. Pentuna ja nuorena ton kanssa tein paljon erilaisia pyörityksiä, niin eihän se katso eteensä yhtään. Pitäiskin sit jatkossa kun käydään treenaamassa niin ottaa ehdottomasti ihan jokaiseen välikköön etäpalkka.

Sagurin toko ja agi oli tyypilliseen tapaan pienimuotoista. Lähinnä pyysin ihan muutamia käännöksiä ja lyhyitä seuraamispätkiä ja sit taas leikittiin viis minsaa. Jäävät tehtiin jälleen hienosti ja jotain häärättiin. Agi taas koostu siitä, että rimat oli tietenkin pois ja että Sagur pääsi juoksemaan mutkaputkesta kahden siivekkeen läpi. Ei jäbä olis voinut olla onnellisempi!

Kuten olette toivoneet niin Sagurin ja Williamin puuhailuista on nyt hieman videota. Ikävä kyllä mulla ei ole mitään piuhaa mukana täällä äidillä, niin en voi siirtää koneelle, mutta niitä on vuorossa varmasti lähiaikoina.

Muistakaa laitella lisää toivepostauksia!

Agility. Tuo laji mitä olen harrastanut hieman yli vuoden, mutta mihin olen hurahtanut aivan täysillä lyhyessä ajassa. Agility on ainoa laji, jossa minulla on ihan realistisesti korkeat tavoitteet. Agility on Se oikea laji minulle tällä hetkellä.

Agility on minusta yksinkertaisesti vain hauskaa. Olen aina rakastanut juoksemista ja vauhtia. Harrastin 8 vuoden ajan jalkapalloa, joten spurttaaminen, rytmin vaihtelut ja juokseminen määränpään vuoksi vaan saa mut innostumaan paljon. Jalkapallossa määränpäänä oli juosta pallolle, agilityssä maaliin.

Miten aloitin?

Aloitin agilityn periaatteessa Sagurilla, mutta sitä ei voi agilityksi edes kutsua. Kävimme jonkun alkeiskurssin kenneljunioreilla, missä opettelimme esteitä ja joitain pätkiä. Kävinpä myös nolaamassa itseni agilitymölleissä Hau Openissa. Agility silloin tuntui ihan kivalta. Samalla tavalla kivalta kuin rally-toko, toko ja haku. Semmosta "oi kun kivaa harrastaa koiran kanssa, jonain päivänä kisoihin".

Nyt näette jotain aivan kamalaa. Tätä ei siis voi agilityksi kutsua ja tämä on niiiiin noloa, että hädintuskin kestän itsekään katsoa tätä.

Jeps. Sellaista meidän meininki oli 3v sitten. Estevälit, ohjaus ja liikkuminen 10- vai mitä sanotte ;).

Mutta koska olin kuitenkin järkevä ihminen jopa 3v sitten ja tajusin sen, että Sagur on alottaessaan oikeasti 7v, joten eihän nyt herranjumala sen ikäisen koiran kanssa enää mitään agilityä aloitella. Aksa siis jäi tommoiseksi humpuukilajiksi meille. En halunnut rasittaa Saguria, sillä tiesin että kisavalmiiksi saamiseen menee oma aikansa (plus herranjumala kattokaa tota mun ohjausta, ton korjaamiseen menee vähintääkin puoli iäisyyttä), joten siirtyminen edes MAXI-rimoihin oli turhaa.

Sagurista aksa oli kyllä kivaa ja siksi satunnaisesti kävinkin Ojangossa treenaamassa. Vielä viime kesänä otin Sagurin mukaan, kun käytiin Maijan ja Oonan kanssa kentillä. Sagur loikki innoissaan 3 esteen sarjaa 15cm rimoilla ja putkirallasi. Tulen hyvin todennäköisesti viemään Sagurin joskus johonkin putkirallikisaan, mikäli se pysyy yhtä terveenä, pirtsakkana ja vetreänä niin kuin tähän asti.

Mukaan astui William, joka oli niin pirtsakka ja nopea tapaus, että herättelin haaveita agilitystä. Yritin hakea kursseille lukuisia kertoja, mutta ei vaan päästy. Pk-seudulla on niin paljon hakijoita. Onneksi on koirapiirit! Kävin useiden edistyneempien kavereiden kanssa treenaamassa. Eipä nyt mitään täydellisen tähtitieteellistä mietitty tai kiinnitetty niinkään ohjaukseen.

Tässä video tasan 2v takaa. Edelleen melkoista huitomista, mun ääni on ihan kummallinen ja äänenkäyttö tarpeetonta. En edes tiedä miksi en ohjannut koiraa putkeen tuossa lopussa. Noh.

Harjoiteltiin paljon irtoamista ja tuollaista jotain. En oikein muista mihin kaikkiin keskityttiin. Wiltsu oli kyllä innokas ja yllättävän nopea (collieksi), mutta ikävä kyllä Wiltsun kypsyessä miehen ikään ne intiaanit karkasivat kasinolta ja jouduimme laittamaan kaikki harrastukset jäihin. Williamin sielunelämästä olen blogissa aina välillä sivunnutki. En halunnut rasittaa koiraa henkisesti, sillä ne vaikuttivat psykosomaattisesti hyvin nopeasti. Siirryimmekin Wiltsun kanssa vain takapihatokoon, mikä oli pojasta hurjan hauskaa.
Willamin mielenterveys on kuitenkin parantunut ajan kanssa ja sen päästessä talon ainoaksi koiraksi. Voi hyvinkin olla, että mikäli Williamin pää vain kestää, niin palaamme agilitykentille sen kanssa syksyllä.

No, sitten minulle tuli Cecil. Ihastus lajiin oli noussut Williamin kanssa treenaamisen myötä, jolloin aloitin agilityvideoiden Youtube-kyttäyksen. Muistin miten 2v sitten surkuttelin sitä, että miten kaikki ovat noin hyviä ja me tulemme aina olemaan huonompia ja voivoivoi. Lopulta muutin filosofiaani niin, että se mitä muut tekee on hienoa ja jonain päivänä joku ajattelee samalla tavalla meistä.

Cecilin kanssa ei tehty kummoista pohjustusta agilityyn sen ollessa nuori. William tutustui agikenttiin hyvinkin nuorena (ilman rimoja, eli siivekkeiden läpi menemistä, irtoamista, siivekkeiden kiertämistä ja putkia). Cecil pääsi kentälle ensimmäistä ollessaan muistaakseni 6kk vanha. Harjoiteltiin ihan vain putkea, suoraa putkea. Ja siihen se jäi.

HUOM: Äänet tulevat todella kovalla eli volaa alas (mun oma kitinä + Williamin haukunta kameran vieressä)

Seuraavan kerran treenasimme Cecilin kanssa 2013 kesällä, eli vuosi sitten. Päästiin jollain ihmeen ilveellä HSKH:n alkeisryhmään, missä aloitettiin todella pienillä askeleilla ja lopulta 2013 syksyllä tehtiin jo pieniä ratatreenejä. Mitä enemmän pääsin tekemään aksaa, sitä enemmän pidin siitä.

Tajusin myös, että minulla on ihan realistisesti ajateltuna potenttiaalinen agilitykoira, jonka kanssa agilityn voi ottaa ihan oikeaksi harrastukseksi rinnalle, eikä touhuamiseksi. Olen vahvasti sitä mieltä, että lähestulkoon joka sessen saa ykkösluokasta läpi, mutta jatko onkin toinen. Cecilin kanssa tajusin sen, että tulemme pääsemään ykkösluokkaa pidemmälle hyvinkin todennäköisesti.

Minua puraisi agilitykärpänen ihan kunnolla. Nautin siitä kuin näin miten koira nauttii. Koira oli myös kuvattu terveeksi, joten kykenin ihan hyvillä mielin treenaamaan. Ja kun kesällä ostin auton täytettyäni 18 vuotta, pääsin treenaamaankin silloin kuin huvitti.
Kävimme treenaamassa yksin ja ystävien kanssa. Treenasin minua edistyneempien kanssa, joilta sain hyvin paljon neuvoja. Suurimpia neuvoja olin viime kesänä saanut Jasminelta, Maijalta, Oonalta ja Jannilta.

Imin samalla aivoihini kaiken mahdollisen tiedon tuon 2013 kesän aikana. Selvitin hyvin paljon asioita agikoiran huollosta, riskeistä, perehdyin kunnolla sääntöihin, perehdyin kisoihin, ihmisiin ymsymsym. En esim. ennen tosissani ottanut sitä, että koira pitää ihan oikeasti hieroa ja/tai käyttää esim. fyssarilla tai osteopaatilla oli sitten kuinka hyvin tahansa lämpännyt ja jäähdytellyt koiransa.

Uskaltauduin jo elokuussa 2013 ensimmäisiin mölleihin josta juttua täällä. Olin jo aivan myyty lajille ja tässä sitä ollaan.

Tossa varmaan meidän ainoa agivideo mitä on musta miellyttävä katsoa. Se on neljän kuukauden takaa.

Agilityä pehkon kanssa?

Puhun tosiaan nyt vain pitkäkarvaisesta colliesta. Sileäkarvaisia collieita näkee pari kappaletta melkein joka kisassa ja niitä heiluu hyvin usein monin kappalein SM-karkeloissakin.
Monet kisoissa kierrelleet ovat varmasti huomanneet sen, ettei pitkäkarvaisia collieita usein näy agikentillä. Tai sen päälle oikeastaan millään treenikentillä. Tai jos näkyy niin koirat ovat usein todella hitaita, pysähtelevät, jäävät haistelemaan jne. Koiraa ei vaan huvita eikä ohjaaja tiedä miten innostaa.

Agility on hauska harrastus ja olen huomannut, että yhä useampi pk collieharrastaja on kiinnostunut lajista viimeisen parin vuoden sisällä syntyneiden koirien kanssa, joten olisi odotettavissa, että tulevaisuudessa pitkiksiäkin näkyisi aksakentillä useammin!

Toivottavasti pehkoja nähdään enemmän myös tokopuolella ja pk-puolella, ennen kuin käy niin että pk-oikeudet viedään. Ongelmana on siis pitkäkarvaisilla collieilla se, että hyvin harva on kiinnostunut mistään ja jos sattuukin olemaan niin näyttelyt on Se Juttu ja muu jää touhuamiseksi. Tai vaihtoehtoisesti koiralla ei löydy mielenkiintoa tekemiseen.

Onko agility välineurheilua?

On useasti erilaisilla foorumeilla tullut esille se, että onko agility välineurheilua? Lähinnä meinaan sitä, että pystyyko agilityä harrastamaan ilman tietynlaisia tarvikkeita.

Tästä jaksetaan aina kiistellä. Mielestäni agility ei ole välineurheilua, mutta oikeista välineistä on kyllä hyötyä ja jotkut asiat nyt vaan on rahasampoja.
Kurssimaksut maksaa. Ihan siis peruskurssimaksutkin. Niitä kannattaa aina alussa maksella suhteellisen laadukkaaseen paikkaan, ettei virheitä tarvitse myöhemmin korjailla. Ilman huippukouluttajiakin pääsee pitkälle, joten siitä ei kannata kenenkään huolehtia, että on epäreilua kun muilla on varaa maksaa useita satoja ja toisilla ei.

Itse aloin säästämään rahaa ja kävin tuplasti enemmän duunissa koulun oheella, jotta pääsisin mahdollisimman hyvään oppiin. Minulla oli pahimmillaan 8.15-22.00 pituisia päiviä, kun kouluni loppui 14.30 ja työt alkoivat 14.45.
Tingin hyvin hyvin HYVIN monista asioista, kuten omasta liikkumisestani, en ostanu itselleni enää mitään ylimääräistä, en ylimääräistä ruokaa, mitään herkkuja itselleni saatika uusia vaatteita. Sain kun sainkin rahaa kasaan ja kävimmekin Oreniuksilla puolen vuoden ajan. Talvikautena ei kyllä päästy ollenkaan treenaamaan itsenäisesti, sillä minulla ei ollut varaa hankkia hallikorttia. Hurjasti opimme ja kehitys oli selvä. Huippukouluttajan opit tietenkin aina auttavat nopeammin eteenpäin, mutta eihän se välttämätöntä todellakaan ole.

Entä varusteet? Koiran huoltaminen? Itse juoksin täysirisoilla 4v vanhoilla Niken lenkkareilla ja äärimmäisen vanhoilla (ja minulle liian pienillä) juoksuhousuilla, sillä jokaisen pienenkin sentin säästin siihen, että saan Cecilin asiallisesti huollettua. Vein alkuvaiheessa Cecilin vain hierojille, mutta Oreniuksen opeissa koiran rasitus on erilaista, joten säästin rahaa mennäkseni Cecilin kanssa osteopaatille. En ole sitä mieltä, että koiran huoltamisessa kannattaa tinkiä. Asialliset hierojat ja fyssarit kannattaa kuitenkin käydä sitä mukaa mitä treenaa. Jos tuntuu ettei ole varaa, niin treenaa harvemmin ja helpommin. Intensiivinen ja rasittava treenaaminen vaatii huoltamista ja se on ihan sama hakeeko sitä koiran huoltoa hierojalta, fyssarilta vai osteopaatilta, kunhan jumit saadaan auki.
Taas jälleen raadoin enemmän töissä koulun oheella ja sain säästettyä rahaa sen verran, että sain itselleni agilitykengät. Etsin sopivia kenkiä n. 3kk ajan, sillä kliseisesti sanottuna ulkonäkö oli mulle tärkeä, mutta halusin tarpeeksi pitävän. Minulla on ongelma oikean nilkkani kanssa ja joudun teippaamaan sen "kasaan" jos kenkä on huono. Lopulta oikeat löytyivät ja noi pinkit tossut mulla onkin jalassa joka agilityvideolla jos ei ihan vanhoja oteta huomioon. Käytän kenkiä vain ja ainoastaan agilityssä. En lämppää tai jäähdyttele ne jalassa, mä putsaan niitä ja kohtelen muutenkin hyvin nätisti. Maksoin niistä pitkän pennin ja ne ovat rakkaat :D Ostin niihen kirkkaan vihreät kengännauhatkin, sillä ne vaaleanpunaiset mitkä tulivat mukana olivat aika jäätävät.

Agilityähän voi ottaa missä vaatteissa tahansa, mutta koska minulle tulee helposti hyvin kuuma, niin hankin itselleni pari urheilupaitaa ja paremmat juoksuhousut. Joiltain agilityvideoilta varmaan näkyykin, että vedän ei-lämmitetyssä hallissa t-paidalla ja shortseilla joskus talvella, samaan aikaan kun koutsilla on toppatakki päällä. Mulle vaan yksinkertaisesti tulee hyvin nopeasti kuuma.

Sitten onko koira agilityssä väline? Koiran ei kuulu ikinä missään ole väline eli ei tietenkään! Jopa silloin kun koira tekee ihan aitoa ja oikeaa duunia esim. poliisin tai tullin avuissa niin koira on silti elävä olento eikä sitä saa välineistää. Mitä olen lyhyen aikaa agilityssä ollut mukana niin hyvin hyvin hyvin harvalle koira on väline, samalla tavalla miten vaikka maila on pesäpalloilijalle. Ja tämä on erittäin hyvä juttu, että Suomessa asiat ovat näinkin hyvin.

Agilityä, kuten muutakin koiraharrastusta, pitää harrastaa vain niin kauan kun koirallakin on hauskaa. Se ei saa muuttua epäreiluksi tai pakkopullaksi koiran osalta, sillä silloin agilityn, tai oikeastaan koko koiraharrastuksen perimmäinen pointti särkyy. Agilityä ei saisi harrastaa itsekkäistä syistä, mikä varmaan joiltain monesti unohtuu.

Onko agility turvallista?

Se onkin ollut tapetilla. Olen sitä mieltä, että agility on näennäisesti turvallista, mutta kuten ikävät tapaukset (kuten junioreiden EO 2013) pistävät aina miettimään, että onko tämä oikeasti turvallista. Oma pyrkimykseni on tehdä agilitystä niin turvallista kuin ikinä mahdollista, mutta koen lajin olevan siitä huolimatti riskialttiimpi kuin esimerkiksi toko.

Agilityn, kuten monen koiraharrastuksen, huono puoli on se, että rajat päättää ihminen. Kuten on läpi historian tullut toivottavasti monille selväksi se, että ihmisten oma harkintakyky on heikko, etenkin asioissa, jotka koskevat omaa tekemistä. Koiralta puuttuu monessakin suhteessa harkintakyky, tai se on muuten vain puutteellinen. Ei voida olettaa, että koira ilmoittaa meille, että "Hei musta tuntuu että mulla on tulossa rasitusvamma ja mua sattuu, et jospa vähä pausattais". Ei, ei ja ei. Koira nauttii ja kipu siinä tilanteessa unohtuu hyvinkin nopeasti. Ihmisten tehtävänä on vahtia, huoltaa ja yrittää pysyä kartalla siinä, että mennäänkö nyt rajojen ulkopuolella ja onko tämä enää kannattavaa.

Huolehdin etenkin hyvin tarkkaan että painot ovat oikein ja treenaan itse semmoisilla rimoilla, mitkä koen mukavaksi. En koe mukavaksi hypyttää treeneissä 60cm rimoilla ollenkaan. Olemme joskus niitä treenanneet, mutta treeneissä yleensä meillä on 50cm ja jos muut haluavat niin 55cm. Agility ei ole korkeushyppyä. Totta kai tulevaisuudessa, mikäli koira pysyy terveenä ja kaikki menee "suunnitelmien mukaan" niin koiraa täytyy totuttaa loikkimaan niitä 60cm rimoja ja jopa niitä 65cm rimoja mitä kolmosluokassa näkee. Mutta sekin vaatii kovaa treenausta, hyppytekniikan reilua edistämistä ja parempaa lihaskuntoa. Siinä vaiheeessa, kun koira vetää 10cm itseään korkeampia rimoja, niin koiran täytyy olla puhtaasti huippu-urheilijan kunnossa.

Olen myös panostanut hyvin paljon hyppytekniikkaan ja liikutan koiraa paljon. Haluan että koira on timmissä kunnossa. Huolehdin lämmittelystä ja jäähdyttelystä kunnolla. Olen myös tullut hieman vainoharhaiseksi siitä miten koira liikkuu ihan perus lenkeilläkin. Vien osteopaatille, sillä monista fyssareista olen kuullut pahaa ja monet hierojat eivät saa mitään aikaiseksi. Raha on kuitenkin arvokasta, joten mielummin maksan kunnolla kunnon potin, kuin että kierisin kolmessa paikassa korjaamassa edellisen virheitä. Pyrin ennaltaehkäisemään ongelmia, ennen kuin niitä oikeasti syttyy. En odota, että koira on selkeästikin jumissa, vaan pyrin huoltamaan ennen kuin mitään solmuja on kerennyt tulemaan.

Agilityssä pelottavimpia ovat ehkä kontaktit. En edes halua tietää mitä tuntee sellainen koira, joka putoaa puomilta tai joka pahimmassa tapauksessa lentää sieltä alas niskalleen. Toinen huolestuttava asia on A, jonka loiventamista minäkin kannatan sen rasittavuuden vuoksi. Etenkin A:n jyrkkyydestä on ollut paljon keskustelua, joten minulla on suuri luotto siihen, että asiat muuttuvat. Samaten luokka pikku-maxeille tai ylipäätään korkeuksien madaltaminen olisi minun mielestäni järkevää jokaisessa luokassa. Asioita on nostettu esille nyt viimeisen vuoden aikana, joten luotto tuleviin muutoksiin on voimakas. Eihän mitään muutosta ole oletettavissa muutamiin vuosiin, mutta jo kissan pöydälle nostaminen on askel parempaan.

Koulutustyylini ja muuta

Tavoitteeni on SM-tasolle asti. Tai vielä pidemmälle, maajoukkue olisi esim. myös aika kivaisaa! SM-kisoissa näen itseni 4-5 vuoden kuluttua rämpimässä jonkun hikisen tuloksen. Siihen mielikuvaan tähtään ja pyrin!

Minulla ei mielestäni ole muodostunut vielä koulutustyyliä, joten siihen kysymykseen toiveen esittäjältä on hyvin vaikea vastata. Olen vielä niin alussa, tyhjä taulu. Kaikki tekemiseni muodostuu puhtaasti muilta matkittuihin asioihin. Mitä enemmän katson jonkun tietyn ihmisen videoita, sitä enemmän alan kokeilemaan heidän liikkeitään ja ominaispiirteitään agilityssä.
Koitan tällä tavoin löytää itselleni mukavimmat tavat tehdä asiota. Olemme Cecilin kanssa vielä niin alussa ja agility"uraa" takana päälle vuosi. En tunne koiraani agilityn saralla. En osaa kunnolla arvioida miten mikäkin ohjausvalinta vaikuttaa rataan - en tiedä mikä on juuri meille nopein, en osaa ajoittaa ohjauksia niin, etteivät kaarrokset leviä kauemmaksi. Kaikkea kovasti opetellaan ja yritetään muistaa tositilanteessa :D Nyt niihin on viimeisen muutaman kuukauden aikana alkanut kiinnittämään enemmän huomiota ja huomaan itsekin tehdessä, ettei nyt ollut kovin smoothia.

Sellaiseen pystyyn vastaamaan, että millainen olen treenaajana tai jännityksen alaisena. Käytän treenatessa melkein aina leluja. Narupallot ovat parhaimpia, koska 99% ajasta heitän palkan koiralle. Nameja käytän targeteissa, eli lähinnä puomilla ja keinulla TAI jos koiran pitää tulla tiettyyn kohtaan, muttei ohjauksesta huolimatta tule. Leluja käyttäisin viimeksi mainitussa, mutta Ceciliä ei yksinkertaisesti kiinnosta kuolleet lelut. Se vaatii visuaalisen ärsykkeen.

Kannustan kepeillä huutamalla jotain todella randomia, kuten "anna mennä Mössön-Sössö" minkä parkaisin Maijan ja Oonan huvitukseksi perjantaina treeneissä :D En kuitenkaan rytmitä puheella keppejä.
Olen käskyttäjänä hyvin kovaääninen ja etenkin jännityspyörteessä saatan kuulostaa myös todella vihaiselta, mutten oikeasti ole! Ja onneksi koirakin tietää sen :D Mulla on myös hyvin paha tapa hokea asioita, sillä en luota ohjaukseeni ja kroppaani tarpeeksi. Satunnaisesti saatan myös karjaista kannustuksia kuten "jes!" ja "nonniiih!" kesken suorituksen.

Suurin syy siihen miksi kaikissa agivideoissa on musiikki taustalla (lukuunottamatta epiksiä ja kisoja) on se, etten kestä kuunnella omaa mussutustani.

Treenaajana olen huumorintajuinen ja tykkään kokeilla aivan naurettavia asioita. Tykkään haastaa itseäni kummallisiin ohjauskuvioihin, sillä kroppani on niin jähmeä, ettei mikään tunnu kovin luonnolliselta. Pitkän treenauksen jälkeen pyöriminen sinne tänne tuntuu hyvältä ja pyörimisen jälkeen on edelleen täysin kartalla siitä, missä itse on, missä koira on ja mitä seuraavaksi pitää tehdä. Ennen kaikki vain keinui edellen, enkä tiennyt olinko nyt rintamasuunta mihin päin.
Olen kuitenkin hyvin jähmeä uusien asioiden kanssa ja toistan aluksi samat virheet tuhat kertaa. Olen pohjimmiltani aika epävarma, mutta eiköhän sitä varmuutta tule kun vaan tekee enemmän.

Agilityssä on myös meidän kohdalla kaikki virheet puhtaasti ohjaajan. Cecil ei koskaan perseile. Se ei rällää, sille ei tule mieleenkään lähteä lähdöstä, se myös hyvin HYVIN harvoin karkailee väärille esteille (pariin otteeseen pariin putkeen jatkuvasti, jolloin koiraa sai jo huomauttaa et 'hei katsotko näitä mun ohjauksia nyt yhtään?'). Lähtökohtaisesti kaikki on minun syytäni ja se auttaa eteenpäin tajuttomasti! Ei tarvitse pohtia että mitä sen koiran päässä liikkuu. Auttaa, kun katsoo mikä oli omassa liikkumisessa ja ajoituksessa vikana - syy löytyy sieltä.

Tavoitteista vielä sen verran, että minä toivon oman agilityni näyttävän jonain päivänä nopealta, täpäkältä ja urheilulliselta. Haluan oman suoritukseni näyttävän höyryveturilta. Se on se mihin tähtään. Agility voi olla tehokasta, kaunista tai varman tasaista. Parhaimmillaan kaikkea kolmea samaan aikaan. En itse ole kunnoltani tai ruumiinrakenteeltani sellainen, että kokisin agilityn missään vaiheessa näyttävän minun osaltani sulavalta tai "tanssimaiselta", mitä myös ihailen suuresti.

Mikäli jäi jotain hampaankoloon niin saa kysellä lisää!

Minulle lähetettiin viestiä maaliskuussa 2014 avautuneesta PetsGo.fistä, että josko haluaisin tutustua heidän valikoimaansa, tilata 50€ lahjakortin avulla heiltä jotain ja kirjoittaa ostokokemuksestani pienen kirjoituksen teille lukijoille.

Ostokokemukseni verkkokaupan kautta oli mukava, mutta hieman vaivalloinen joiltain osin! Välilehtiä pudotusvalikossa on kyllä paljon - ehkä jopa vähän liikaa. Jatkoa ajatellen olisi mukavampaa, että välilehtiä olisi hieman enemmän edellisten "sisällä", jolloin esimerkiksi vaikkapa hihnoja selatessaan pääsee selaamaan vain tiettyjä hihnoja. Tuotevalikoiman kasvaessa vaiva tietynlaisten hihnan etsimiseen kasvaa, kun joutuu samalla kelaamaan flexit ja näyttelytaluttimet, vaikka tarkoituksena olisi etsiä vain köysitaluttimia. Toki tässä vaiheessa tuotteita on esim. hihnoissa vain 29, joten nehän katsoo helposti läpi, mutta jäsennellympi se voisi silti olla ainakin tulevaisuudessa, mikäli valikoimaa aijotaan kasvattaa.
Muuten ulkoasu ei ulkonäöltään tai asettelultaan aiheuttanut hämminkiä. Kaikki tiedot olivat helposti käsillä ja ostosten tekeminen hyvin helppoa.

Innostuin tietenkin heti alkuun rekisteröitymään asiakkaaksi ja tilaamaan uutiskirjeen, sillä ei sitä tiedä mitä kaikkea kivaa tulevaisuus tuo tullessaan! Ensinäkin rekisteröityminen ja uutiskirjeen tilaaminen oli hyvin nopeaa ja helppoa. Ei tarvinnut edes säätää vahvistusten kanssa. Parasta kuitenkin varmasti on, ettei rekisteröityminen tai muukaan vastaava ole pakollista.

Sain itse lahjakortin verkkokauppaan, mutta silmiin pisti jo heti etusivulla pitkä litania kaikista mahdollisista pankeista ja korteista mitä PetsGo hyväksyy. Tämähän on suuri plussa, sillä mikään ei murra tavara-ahneen sydäntä pahemmin kuin ihanat tavarat mitä ei voi ostaa, sillä pankki ei kelpaa tai laskua ei hyväksytä. Juuri tämä "osta nyt - maksa myöhemmin" mentaliteetti on itselleni hyvin läheistä, joten oli hyvin positiivista nähdä tämän olevan mahdollista PetsGo:ssakin.

PetsGo tarjoaa kaikenlaisille lemmikeille ruokaa, virikkeitä ja hoitotuotteita. Suurin osa kilpailijoista keskittyy hyvin voimakkaasti koiriin ja siinä sivussa ehkä hieman kissoihinkin. PetsGo tarjoaa tasavertaisesti kissojen ja koirien lisäksi myös kaneille, jyrsijöille, matelijoille, häkkilinnuille ja akvaariokaloille tarvikkeita.
Pikaisella vilkaisulla sivut olivat näiltä osin hieman kesken, sillä akvaario-välilehden alla ei ollut yhtäkään sivua, missä olisi mitään tuotteita tarjolla. Muille edellämainituille oli sen sijaan tarjolla erilaisia tuotteita, mutta niihin en paneudu sen enempää, kun en niistä mitään ymmärrä.

Tilaukset ilmestyvät asiakastilille, mistä voi tilauksen edistymistä kytätä. Tämän mahdollisuuden saaminen edellyttää asiakkaaksi rekisteröitymistä. En osaa tästä tarkemmin sanoa, sillä valitsin vaihtoehdoksi nouto myymälästä, jolloin tavarani olivat valmiina haettavaksi jo saman vuorokauden aikana.
Tavarat oli laitettu isoon Royal Canin -kangaskassiin, missä oli lippulappuset tilauksesta ja ohjeet mahdolliseen palautukseen etc. sekä pari pientä yllätystä (2x Royal Canin näytepussia ja pieni puruluu). En tiedä onko tämä kassiin pakkaaminen käytäntönä mikäli noutaa myymälästä, vai tuleeko jatkossa kamat ihan paketissa huolimatta siitä, noutaako myymälästä vai postista.

Tilasin itselleni Trixien juoksuvyötalutinsetin sillä koiran kanssa juokseminen olisi hurjasti kivempaa, jos olisi kunnolliset vermeet siihen hommaan. Vetovaljaat löytyy, mutta joustava hihna ja juoksuvyö uupuvat. Juoksuvyösettiin kuuluu paikka juomapullolle, puhelimelle ja vaikkapa avaimille + taluttimessa on joustava osa. Eihän tolla mitään canicrossailla, mutta mulle riittää se sinne päin -meininki, sillä nyt kädet saa kokonaan vapaaksi ja ennen kaikkea vettä saa messiin!

En ole vielä settiä päässyt kokeilemaan, sillä vetovaljaat ovat kotona, mutta mitä käsin sitä kokeilin kiristää sopivaksi niin vaikuttaa todella hyvältä! Jousto-osakin kunnolla joustaa.

Tilasin myös kasan erilaisia hampaidenhoitotuotteita erilaisista puruluista hammasharjoihin ja siitä hammaspuhdistusliinoihin, mistä en koskaan ennen ollut kuullut. Sagur alkaa tosiaan olemaan sen ikäinen, että hammaskiveä kertyy todella helposti eikä korkean iän takia rauhoittaminenkaan poiston vuoksi tule enää kysymykseen. Minulle jäi juoksuvyösetin jälkeen kymppi käteen, joten sen hassasin sitten edellämainittuihin tuotteisiin! Pomputtelin namien, hampaidenhoitotuotteiden ja lelujen välillä kunnes tajusin, että nameja ja leluja meillä on enemmän kuin tarpeeksi :D Ei mulla rehellisesti ole suurta luottoa kyseisiin tuotteisiin - etenkään hammaspuhdistusliinoihin - mutta eihän sitä tiedä jos ne vaikka auttaisivatkin! Eipä niistä haittaakaan ola!

Racinel-namit ainakin maistuivat kolmikolle äärimmäisen hyvin. Sagur on todella laiska ja huono syömään mitään kauhean kovaa, sillä maku loppuu nopeasti. Nyt se vetäisi kokonaisen Racinel luun ja yhden krokotiilin. Cecilille nyt maistuu kaikki ja Williamkin ahmi melko nopeasti oman krokotiilinsa.

Minun asioidessa verkkokaupan puolella 8.7 moni toivomani tuote oli loppu. Suurimpia harmituksia olivat Hurtan viilennysloimen tiettyjen kokojen loppuminen (oli kokoja 25cm-40cm ja 70cm:stä ylöspäin) ja erilaisten "kunnon kokoisten" kuppien puuttuminen tai loppuminen. Hyvin monet olivat halkaisijaltaan 12cm, mikä taas ei ole lähellekään tarpeeks iso.

Varaston tyhjentymistä pahoiteltiin Fast 'N' Furry (Pets Go:n) Facebook-sivuilla ja lisää tavaraa on tulossa tällä viikolla tai ensi viikolla. Kannattaa pitää siis silmät auki, jos sieltä nyt löytyy jotain jännää mikä onkin päässyt loppumaan.
PetsGo:n verkkokauppa tarjoaa tämmöisissä tilanteissa mahdollisuuden lisätä jonkin tuotteen toivelistaan mahdollisen kommentin kera. Itse kokeilin onneani lisäämällä Hurtan Motivation Cooling Coatin ja kirjoittamalla kommentteihin kokotoivomukseni. Mukava lisä olisi, jos asiakas saisi vaikkapa sähköposti-ilmoituksen aina kun toivoma tuote on taas varastossa tai jos tiettyä kokoa on tullut valikoimiin.

Kaikkien kaikkiaan shoppailukokemus oli mukava ja hinnatkin ovat hyvin kilpailukykyiset. Ikävä puoli oli varaston tyhjyys ja suppea valikoima esimerkiksi koirien ulkoilutuotteissa (pannat pitkälti Jokkea ja vanhempaa Hurttaa). Sen sijaan lisäravinteita, salvoja yms. oli suhteessa paljon ja etenkin tassuvoide piristi mieltäni, sillä se tulee viimeistään talvella erittäin suureen tarpeeseen.

Lauantaina 28.6 lähdettiin Riitan töiden jälkeen kohti Tervakoskea ja Koiruuksien-kenneliä. Olin vienyt Sagurin hoitoon äidilleni, sillä yhdellä nartuista oli alkamassa juoksut.

Siellä odottivat greyhound Pipa ja sk colliet Leena, Jaana ja Meeri. Mukana mulla oli vain Cecil ja Riitalla Fiilis, joten koiralauma oli "vain" 6 koiraa. Yhden yön ajan siellä oli myös sk collie Petteri, joka oli ollut Riitalla hoidossa viikon ajan ja joka palautettiin Joannalle luonnetestipäivän yhteydessä.

Luonnetestipäivästä lisää linkin takana.

Säät eivät suosineet aluksi ollenkaan. Satoi ja ukkosti melkein joka vaiheessa, mutta uhmasimme luonnonlakeja menemällä uimaan, kun ulkona oi 13 astetta lämpöä. Cecil oli aluksi varsin innoissaan koirakavereista, mutta sitä alkoi hyvin nopeasti potuttamaan urakalla se, että annan huomiota muille koirille. Eniten pallottelin Pipaa, sillä isosilmäinen, itsepäinen ja huomionkipeä greyhound oli jo viime vuonna vienyt sydämeni.




Cecilin vaatimuksesta vesileikit jatkuivat vielä muutaman minuutin ajan videon lopettamisen jälkeen ;D

Treenailimme ja uimme sitten sateessa. Parina päivänä sade yltyi kuitenkin niin kovaksi, että jäimme sisälle katsomaan leffoja ja pallottelemaan koiria.

Cecil rakastaa tunnetusti juustonaksuja, joten keksimme juustonaksuhaasteen, missä pitää odottaa, että Cecil tarttuu syöttiin mikä roikkuu naamasta. Oli aika kuumottavan tuntuista, kun näkee miten koira on juuri iskemässä juustonaksuun kiinni :---D

Uintireissujen jälkeen koirat piti tietenkin föönata.

Leena kuulemma osaa laulaa niin se tietenkin pääsi testaukseen! Ja kyllähän se osasi vastoin kaikkia odotuksia :D Varoitus: video sisältää kauhuleffan ääniä taustalla, koiran mölinää ja hysteeristä nauramista.
Liian pieni matto terveisin Pipa. Kyllähän sitä mahtuu kun änkee tarpeeksi päättäväisesti! Vieressä nukkuu Jaana.


Leenalla olikin ihan oma peti!


Cecil oli oikein tyytyväinen järjestelyihin. Musta tuntuu, että Fiilis ei niinkään.


"Olen pieni koira vain, jos olen hievahtamatta, niin eihän ne mua tässä huomaa"





Riitta treenas aivan vähän Cecilin kanssa tokoa, jotta nähtäis miten suhtautuu toiseen ohjaajaan. Olihan se vähän hämillään, mutta paremmin jo menee! Riitta otti myös huvikseen "kehätreeniä" ja Cecil olikin oikein pätevä :D Asetteli itse itsensä ja seisoi kuin tatti.

Keskiviikkona menimme extemporesti mätsäriin Hyvinkäälle Leenan, Fiiliksen, Cecilin ja Meerin kanssa. Kehät menivät todella pahasti päällekäin melkein koko ajan, mutta onneksi käsiä riitti.
Cecil oli PUN- ihan mielettömän hyvällä esiintymisellä! Harjoittelimme edeltävänä päivänä vapaana esiintymistä ja se vaikutti todella toimivalta, kun Cecilillä on taipumuksena kurotella liikaa, jolloin kirahvi-lookki on liian lähellä todellisuutta. Tuomari kehui Ceciliä pari kehässä paljon, mutta nauhakehissä emme enää pärjänneet. Parikehässä tuomari sanoi minulle vain yhden sanan ja se oli "tyylikästä" :D vaivannäkeminen siis ilmeisesti kannatti.

Esitin veteraanien parikehässä Fiiliksen äidin Leenan. Riitta jatkoi Leenan esittämistä sitten nauhakehissä. Leena oli lopulta BIS3! Muille sileää.


Viikonloppuna meitä odottikin Agirotu 5.7 ja Karjaan näyttely + Agirodun 6.7 toinen päivä. Alla pari kuvaa vähän tunnelmista. Linkkien takaa pääsee kisapäivien postauksiin!



Ekassa taas vähän jouduttiin odottelemaan ennen B-radan alkamista. Alemmista vasemmanpuoleisin on otettu melkein välittömästi A-radan jälkeen ja oikeanpuoleinen rähjäinen selfie vauhdikkaan B-radan jälkeen!

Lisää kuvia täällä

Lähdimme sunnuntai-aamuna Riitan kanssa Karjaan näyttelyyn, missä valokuvasin kaikki nahkat. Fiilis oli ERI2 SA ja sitten matkasimmekin pariksi tunniksi takaisin Tervakoskelle ennen Agirodun seuraavaa osiota.

Oli vielä kuumempi kuin lauantaina. Tuntui ihan kuin olisi pätsissä. Harmitti niin vietävästi, kun siellä olisi ollut Hurtan viilennysloimi alennuksessa, mutta eipä mulla rahaa siihen hätään ollut. Onneksi siellä oli kaksi letkua, joten kastelin muutamaan otteeseen Cecilin vatsan ja kyljet.

Olimme Sössön kanssa ALO L radalla ja starttasimme toisina meidän joukkueesta. Tuomarina oli Kim Kurkinen, joka ilmoitti, että hylätystä tulee 25 lisäsekuntia ja vitosesta aina se 5. Joukkueviestissä starttaa siis neljä koiraa ja yhteisaika on se mikä ratkaisee.

Me saatiin Sössö kanssa 10 lisäsekuntia. Toi putkijuttu oli aivan käsittämättömän typerä moka minulta :D En ohjannut ollenkaan ja oletin, että koira menee. No ei mennyt.
Meinasin kaatua naamalleni kohdassa 0:21, mutta onneksi se ei näytä niin pahalta videolla! Sain käsillä onneksi vastaan, joten polkaisin itseni ylös.

Pyöräyttäminen oli kyllä huono idea ennen loppusuoraa. Vaikka me juuri Mustosen koulutuksessa treenattiin oikeanlaista pyöräytystä, niin tuossa ohjasin niin leveästi, että koira kaarsi kuin Silja Line konsanaan.

Toiseksi viimeisellä esteellä tuli toinen femma. Ihmisiä on videon edessä, joten ei ihan kunnollista analyysia pysty tuosta tekemään. Aluksi olin aivan hämilläni, että miksi ihmeessä se koira tulee väärältä puolelta _taas kun pienoinen déjà-vu pyöri mielessä meidän lauantain A-radan kohdalla. Joten uskoisin syynkin olevan hyvin samanlainen!
Hölmö ohjaaja oli eksynyt liian keskelle estettä ja koira valitsi sen puolen mikä siihen kohtaan tuntui paremmalta. Mitä muutakaan se olisi voinut tehdä, kun en kunnolla ota sitä haltuun kummallekaan kädelle.

Lähdimme välittömästi Cecilin vuoron jälkeen, kunhan ensin oli koiraa taas vähän suihkuteltu vesiletkulla ja jäähkä saatu tehtyä. Oli kiire takaisin pakkaamaan ja pitihän sitä kuluttaa pienoinen hetki hyvästellen hoitokoirat Leena, Jaana, Meeri ja Pipa!

Agirodussa kipastiin A- ja B-agiradoilla. A oli samalla Finnish Open SM-kisa, mistä sitten 7 parasta I-luokkalaista, 15parasta II-luokkalaista ja 25parasta III-luokkalaista pääsee epäviralliseen finaaliin. Eka rataantutustuminen alkoi 9.40 ja toisen piti 17.30, mutta olikin tunnin myöhässä.

Ekan radan tuomarina oli Sari Mikkilä. Rata oli aika suoraviivainen, eikä siinä ollut ohjauksellisesti mitään kummoista. Mä nyt tietenkin olin aivan mielettömässä paineessa - en pystynyt syömään, oksetti, tärisytti, mikään ei tuntunut hyvältä. Onneksi oli kannustusjoukot mukana ;) Yhdessä vaiheessa mä vaan valitin että miten kadun koko ilmoittautumista ja uhkasin jatkaa postimerkkien keräilyä, kun tämä koirailu on niin stressaavaa!

Kisasuunnitelman pääpointti oli vaan varmistaa aivan kaikki mahdollinen, koska se on ihan sama mikä aika sieltä tulee, kunhan sieltä tulee se haluttu tulos.

Jännittäminen onneksi loppui aika pian kun radalle päästiin :D Ei oikein ollut enää aikaa jännittää. Cecil ei kyllä ollut vauhdikkaimmillaan, vaikka musta se silti tuntui hirveän nopealta, niin videolta ei näyttänyt ainakaan alussa siltä. Varmistelin melkein jokaisen esteen huolella ja siitähän meinasikin soppa syntyä, kun mun hieno plääni keinu-muuri -välillä lakosikin käsiin.
Pelastus oli kyllä melkoinen ja voitonriemu oli vieläkin suurempi, kun sain kuin sainkin koiran yli muurista ja huudettua vielä putkeen. Edessä oli vielä kepit ja ahdistava loppusuora, joten en voinut edes huokaista helpotuksesta. Mulla oli siis pointtina siirtyä koiran oikealle puolelle, jotta mun ei tarvitsisi takaaleikata muuria. Noh, en katsonut koiraa tai tehnyt mitään kunnolla, niin koira ei tulekaan vasemmalle puolelleni. Huidoin ja kitisin paniikissa koiraa eteenpäin ja onneksi se tepsi!

c. Maija Piippo
Tuloksena A-radalta -10,18 LUVA ja sija 12. Noin kaukaa emme FAO:n päässeet, mutta eipä se haittaa ollenkaan, kun siellä oli tarjolla kolmosten rata. Ehkä ensi vuonna sitten!



Toka rata olikin aivan mieeeelettömästi hankalampi. Tuomari oli Kari Jalonen. Mulla ei ole vielä lähellekään niin kehittynyt silmä, että mä osaisin katsoa linjaukset tarkasti tai ajatella rataa tarpeeksi monipuolisesti niin koiran kuin ohjaajankin kannalta. Kaikki esteet olivat jotenkin lomittain ja esteitä oli ns. tyrkyllä eli jos ei ollut todella todella todella tarkka ohjaamisesta, niin koira oli joko vetänyt jollekin kontaktille ennen aikojaan tai kontaktin yli. Onneksi Elena auttoi miettimään erinäisiä ongelmakohtia tarkemmin, mutta enpä mä niitäkään viisauksia enää kentällä osannut soveltaa, joten rumaksihan se rata parissa kohdassa meni :D

Kuumuus ja väsymys painoi mulla ihan kunnolla. En oikein kerinnyt hahmottamaan ohjauskuvioita, kun tutustumisaika tuntui valuvan todella nopeasti hukkaan. Yritin silti parhaani ja Cecilillähän oli tokalla radalla ihan erilainen draivi :D Koko rata oli tosin ihan pelkkää toivotaan-toivotaan ja yllättävän hyvin meni siihen nähden. Mun piti varmistella tuhat kohtaa, ettei se mene ohi, mutta en mä kyllä kerinnyt sitten enää mihinkään ajoissa. Cecil ei kuitenkaan vielä ole erityisen estehakuinen, niin sitten ainoa asia mitä mä tein oli se, että juoksin aivan täydellä vauhdilla sen perässä, huusin ja huidoin.


c. Maija Piippo

Puomin ylösmeno kontaktin poisjääminen oli omaa syytäni, kun en suoristanut koiran linjaa. Sillä ei ollut mahdollisuuttakaan tulla puomille niin kuin pitäisi, vaan se sitten hyppäsi siitä sivusta messiin. Mä kans olin katsovinani, että se ottaa alasmenokontaktit, mutta eipä se näemmä ottanut. Mun olisi pitänyt katsoa tarkemmin, mutta olin niin väsynyt enkä vaan enää keskittynyt.

Sama hihhulointi jatkui loputkin radasta. Keinu oli aivan hirvittävää roskaa ja sitten tapahtui se surkujuttu, eli kepit kusivat.
Kepit olivat vinot ja ilmeisesti koiraa olisi pitänyt ensin vetää itseään päin ja sitten lähettää koira kepeille. Mä tarjosin koiralle keppejä suoraan, niin sehän ei sitten onnistunut. Se sitten vaan kusi kerta toisensa jälkeen ja lopultahan se sinne meni. Ikävä kyllä en ottanut huomioon sitä, että kepit ovat aivan reunassa ja jyrkästi vinot, niin sehän tuli vikasta välistä pois. Kuumuus veti veronsa enkä kehdannut muutenkaan vaatia koiralta noin vaikeaa, joten annoin olla. Mulla alko jalat olemaan aivan maitohapoilla ja auringonpistos alkoi tuntumaan + hyllykin oli alla niin juostiin sitten vain iloisesti loppuun.

Vikalta radalta siis HYL.

Cecil sai hurjasti kehuja ja rapsutuksia mm. Oonalta, Maijalta, Riitalta, Elenalta ja tietenkin minulta. Mössötin oli oikein pätevä ja tästä on hyvä jatkaa. Huomenna vielä joukkuerata!